Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

JÄTKÄTÖISSÄ

Pentti Haanpää:

Noitaympyrä

Pentti Haanpäästä haluttiin luoda myytti pihkanhajuisena jätkänä. Ei Haanpää jätkä ollut. Veijo Meri on selvittänyt, että hän teki itsestään jätkän kertomalla väärät henkilötiedot.

Meri on laskenut, että jätkäromaanien osuus Haanpään tuotannossa on kahdeksan prosenttia, siis romaani Noitaympyrä. Novelleissa jätkäprosentti on sama.

Töistä puhuttaessa Haanpää irvuilikin:

Enhän minä talvella töitä tee. Kesällä vaan kun sattuu hellepäivä niin tuossa nurmikolla loion ja kirjoittelen.

Haanpää oli Suomen ensimmäinen moderni kirjailija ja Noitaympyrä ensimmäinen moderni romaani. Se oli niin moderni, että se valmistui jo vuonna 1931 mutta uskallettiin julkaista vasta 1956.

Haanpää paljasti romaanimuodossa kapitalistisen yhteiskunnan perusmekanismit, raa'at tehokkuusvaatimukset ja laman syyt.

Päähenkilö Pate Teikka joutuu työnantajien mustalle listalle mielipiteidensä vuoksi. Hän kun näki sodan ja talouspulan yksilön vapauden uhkana, sorron ja vääryyden sovittamattomana ristiriitana, eikä vaiennut.

Lopulta hän hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon. Arvata saattaa, ettei hän ongelmitta selvinnyt varsinkaan siellä.

Arvattavasti Haanpäätä arvuuteltiin jo sen vuoksi kommunistiksi. Mutta puolueesta viestittiin, ettei se tarvitse tuommoisia metsän reunasta irvistelijöitä.

Korkea puoluemies ja humanisti Tuure Léhen, Shvejkin ensimmäisenä suomentajanakin tunnettu, toki kutsui Haanpäätä "oikeamieliseksi".

Uusien lukukertojen myötä on alkanut kiinnostaa myös kuinka Haanpää kirjassaan näytti, että ihminen on osa luontoa. Pate Teikka pakenee Lappiin, tapaa siellä "hullun" maisterin Raunion ja löytää oman animaalisen olemuksensa:

Ja hänkin on sen (maan) lapsia, ryömijä minä. Hän putosi joskus, sai joskus ilmaa siipiinsä ja katsoi johonkin".

Luonto on kohtalokas voima, jolle mikään mahti ei lopulta pärjää, ei yhteiskunnallinen liike eivätkä talouselämän rautaiset lait. Se lyö takaisin. Sen Haanpää ymmärsi jo tuolloin.

Noitaympyrässä darwinismi joutuu kovalle koetukselle humaanin marxilaisuuden kanssa. Ne kaksi dynamoa pyörittävät romaania vahvasti.

Muuan kulttuurivaikuttaja muinoin sanoi, ettei Haanpäällä ole kirjoissaan yhtään henkisesti kehittynyttä ja kehityskykyistä ihmistä.

Meri sivaltaa takaisin, että jokaisella rivillä on ainakin yksi: Pentti Haanpää.

Pate Teikka on Haanpään henkilöistä esikuvallisen kehittynyt, jos henkisen kehityksen kynnyksenä pidetään illuusioiden menettämistä ja valmiin, suljetun  maailmankuvan pirstomista.

Pate Teikka on siinä mielessä moraalisersti, sosiaalisesti, tiedollisesti ja taidollisesti pitkälle henkisesti valpas ihminen.

Noitaympyrän iskutiheys, verbaalisesti ja kauttaaltaan älyllisesti, onkin aivojen aikidoa.

Haanpää kirjoitti jo tuolloin asioista, joita filosofi G.H. von Wright sittemmin toisti uudelleen ja uudelleen.

Tärkeintä on maapallon voimavarojen säästeliäs käyttö, ympäristön vahingoittamisen välttäminen, aseistariisunta, huolenpito geneettisestä monimuotoisuudesta, uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien suojeleminen.

Näistä teemoista Teikka ja Raunio puhuivat Lapin kairoilla, joilla puhalsi kolakka, välinpitämätön tuuli.

Pate Teikka teki ratkaisunsa. Se ratkaisu oli ryhtyä toteuttamaan vapaata tahtoaan ja mittaamaan itseään kokonaisuutena.

Ihminen kasvaa silloin, kun hän  uskaltautuu pelotta tuntemattomille alueille.

VÄINÖ IMMONEN

ILON TUNNUKSET

Henry Miller:

Hymy tikkaiden juurella

Suom: A.K.M. Taipale

Alkuteos ilmestyi 1948. 90 s.

Henry Miller (1891-1980) on iskostunut mieliin irtstailijana, jonka kirjoissa keskeistä ovat spermalla kartoitetut lakanat ja reipashenkiset pikapanot Pariisin pikkuhotelleissa.

Kravun kääntöpiiri valmistui 1934 juuri Pariisissa, mutta kaikkialla muualla se oli pannassa liki 30 vuotta. Suomessa takavarikoitiin Pentti Saarikosken käännös vuonna 1962.

Kun kirja vapautui, Milleristä, Dostojevskia yli kaiken ihailleesta, tuli hetkessä klassikkokirjailija koko maailman mittakaavassa.

Hymy tikkaiden juurella on aivan toisenlaista Milleriä. Se on liikuttava ja viisas kirja Auguste-klovnista, joka haluaa lahjoittaa ihmisille katoamatonta iloa.

Auguste on sisimmältään filosofien sukua ja tietää, ettei klovina oloon tarvita vain lahjakkuutta vaan myös viisautta: tietoa inhimillisistä heikkouksista, illuusioista ja erikoislaatuisista taipumuksista.

Mutta tieto ei yksin riitä - ihmisen täytyy kyetä hyväksymään epätäydellisyydet, ihmisluonteen heikot puolet ja ihmiskunnan epäoikeudenmukaisuudet, mädännäisyydet ja paheet ja paheellisuudet ja kuitenkin oivaltaa, että kaikki toivo ei ole menetty.

Siksi Auguste ei ammenna temppujaan vain mielikuvituksesta vaan todellisuudesta.

Augusten huippunumero on se, jossa hän vaipuu transsiin tikkaiden juurella. Tikkaat johtava kuuhun, taivaaseen. Yleisö on haltioissaan. Klovni on tajunnut oleellisen, ilon ja surun sisäkkäisyyden ja sen kuinka ne vaihtavat paikkaa käsittämättömän nopeasti.

Mutta kerran Auguste ei herääkään jatkamaan numeroaan ja työsopimus puretaan. Auguste ei itsekään halunnut jatkaa ilvelijänä. Hän lähtee vaeltamaan tuntemattomana. Hänen sydämessään ei ole katkeruutta, ainoastaan syvä alakuloisuus.

Sittemmin hän oivaltaa surevansa sitä, mikä oli otettu häneltä pois. Ei se ollut kyky saada ihmiset nauramaan, se oli jotain suurempaa ja syvempää, jotain mikä oli vain hänen omaansa.

Auguste törmää kiertävään sirkukseen ja palkkautuu joukkoon aputyömieheksi. Kunnes sirkuksen keskinkertainen klovni Antoine sairastuu ja Auguste lupaa esiintyä hänenä.

Auguste vakuuttaa , ettei hän halua viedä Antoinen työtä. Hän neuvoo tälle asian, jonka on oivaltanut: Olla oma itsensä, vain oma itsensä, on suurta ja samalla kaikkein vaikein temppu.

Näin väärinymmärretty Auguste toimii väärinymmärretyn Millerin puhetorvena.

Mutta Auguste ylittää kaikki kollegansa hauskuudet, luo uuden Antoinen ja saavuttaa vale-Antoinena huiman suosion. Silloin Auguste poistuu areenoilta. Minne, se selviää kyllä, tässä ohuudessaan niin runsaassa kirjassa.

Miller kirjoittaa jälkisanoissaan ihailleensa Chagallin enkeleitä ja Miron tikkaita ja kuuta. Niistä hän ymmärsi, että  ilo on kuin virta; se virtaa lakkaamatta. Ilveilijä opettaa meitä nauramaan itsellemme. Ja tämä nauru on syntynyt kyynelistä.

Henry Miller kehitti elämäntyössään kirjallisen muodon, joka ei antanut vangita itseään eikä varustaa nimilapuilla. Se vääntäytyi irti  kahleista ja määritelmien otteesta. Niin se saattoi lopulta juuri määriltelmien tekijät naurunalaisiksi.

Ilveilijät ja enkelit. He ovat jumalallisesti sovitetut toinen toisiinsa.

VÄINÖ IMMONEN

KÖYTTÄ JA RASVAA

Veijo Meri:

Manillaköysi

Paavo Rintala kertoi muinoin nauraneensa Manillaköyttä lukiessaan niin kovasti, että hänen pieni lapsensa alkoi nauraa hänen kanssaan.

Kuultuaan asiasta Veijo Meri pelkäsi, ettei kirjassa ollut mennyt kohdalleen. Hänestä itsestään kirja oli kammottava. Professori Rauol Palmgren on käyttänyt siitä sanaa kuvottava.

Minä olen tullut käyttäneeksi Merestä nimitystä Suomen paras elävä kirjailija. Manillaköysi ilmestyi 1957 ja yhä sitä luetaan. Sanokaapa äkkiä kenen kirjoja muistatte parin vuoden takaa ja aiotteko lukea niitä uudelleen.

Kirjallisuutemme, Lauri Viljasta muunnellakseni, talvehtii Veijo Meressä. Kjell Westö taitaa olla juuri nyt ainoa mahdollisuus nostaa kirjallisuus valoon.

Manillaköydestä ei ole ehkä helppo pitää. Se ei ole helppoa ajanvietettä.

Kuvottavuuksia siinä piisaa. Vaikkapa välikertomus, jossa siat pääsevät tonkimaan vainajien sisälmyksiä.

Ei Manillaköyttä oikein osattu ilmestyessään pitää romaanina vaan löysähkönä juttukoosteena.

Sen kehyskertomus on syntynyt novelliaiheesta. Keppilän Joose löytää jatkosodan aikana tieltä köyden ja päättää viedä sen kotiinsa junassa vartalonsa ympärille kierrettynä.

Paljon sotilaat veivät vielä tuolloin tavaraa kotiinsa. Kranaatinheittimiäkin ja rautakankia ja ammuslatauksia, niitä kalastukseen.

Köyden kuljetus epäonnistuu, kuten kirjassa kaikki muukin. Se on yhtä epäonnen kuvausta.

Köysi kuristaa Joosen miltei hengiltä ja kotiin päästyä vaimo katkoo köyden pätkiksi, että se saadaan miestä kuristamasta.

Professori Kai Laitinen on eritellyt Manillaköyttä ansiokkaasti. Kirjan alussa annetaan manillaköyden kuljetuksen tulos "kuin pähkinänkuoressa". Varsinaiset sisätarinat, kuten tuo sikajuttu tai saksalaisjunan kiemurat tuovat lomamatkaan  sodan kuvausta, verta ja rapaa, kuolemaakin.

Tuota tukee Meren Studia Generalia-sarjassa pitämä puhe kirjoitustensa rakenteista ja aineksista.

"Ensimmäisen sisäkertomuksen kohdalla keksin myös aputeorian Joosesta allegoriana. Joose edusti tavallaan virallista eli historiallista Suomea, joka yritti viedä köyttään ehjänä läpi maailman myllerryksen. Köysi saa olla mikä tahansa ehjä idea: koskemattomuus, riippumattomuus, itsenäisyys tai tietoisuus näistä prinsiipeistä. Köysi meni pätkiksi mutta vain sillä tavalla Joose saattoi pelastua."

Meri on todennut Franz Kafkasta samaan tapaan: hänen maailmansa ei mennyt rikki, se syntyi sillä tavalla, että jotain särkyi.

Niin se käy. Viisaiden sanat ovat vertauksia.

Ansiokkaan tutkieman Merestä, Se oli se kultamaa, kirjoittanut Kalevi Haikara totesi, että Meri ei ole humoristi vaan realisti. Hän on aidosti Nikolai Gogolin - ja Charlie Chaplinin sukua.

Totta kai Merellä on yhteiskunnallisia kantoja. Kenellä älyperäisellä niitä ei olisi. Toisilla ne ovat vain kestämättömämpiä kuin toisilla

Olen lukenut Manillaköyden ties kuinka monesti. Se kuvaus sodan mielettömyydestä. Sota on miljöö, jossa ihmisen juurettomuus, irrallisuus ja vieraantuminen pääsevät esille.

Meri on sanonut, että vain jos ajattelemme koulia kieltämme ja mieltämme ottamaan vaarin tämän jo olemassa olevan maailman rakenteista ja suhteista, työ (kirjoittaminen) tuntuu mahdolliselta ja luvalliselta.

Ja ennen kaikkea on kyettävä riisumaan kaikki hurskastelu ajatuksistaan.

VÄINÖ IMMONEN

VAPAUDEN LAIHO

Mark Twain:

Huckleberry Finnin seikkailut (1885)

Suom. Tyko Hagman (1904), Yrjö Kivimies (1924), Jarkko Laine (1972)

Lapsuuden lukuelämykset ovat ikuisesti mielessä: Robison Crusoe, Huckleberry Finn ja Vihervaaran Anna-sarja. Annaa piti lukea tyynyn kanssa. Jos kaverit jalkapallo kainalossa törmäsivät sisään, saattoi kirjan sujauttaa tyynyn alle piiloon. 

Poikien seikkailukirjana Huckleberrya ensin luettiin. Sitten siitä kasvoi elämäntäyteinen eväs. Twainin viitan alta paljastui ripavakallinen filosofiaa, teologiaa ja hallituspolitiikkaa.

Aikaisin kuolleen äidin ja kyläjuopon pojasta onkin tullut monelle vapauden esimerkki.

Josko Twain tahtoi kirjallaan jo tuolloin osoittaa, kuinka ihmiset luopuvat mitättömistä syistä vapaasta tahdostaan ja vellovat massoina ajamaan omaa asiaansa, tappamaan, perimään rahaa ja pitämään hartauksia.

Heidän innostuksensa on aina ulkopuolisten, omaa etuaan ajavien yllyttämää.

Tarinan juonen, lauttamatkan joella, tuntevat kaikki. Siellä isäänsä paennut Huck ja karannut orja Jim ovat vapaita toisten tahdosta. Rannoilla ahneus sanelee ihmisten arvot eli tasa-arvo on joltakin pois. Ihmisellä on aina ollut hinta ja kauppa-arvo.

Oleellista on hoksata kuinka Huckin oikeudentunto saa syttynsä Jimistä. Petri Tamminen on sanonut, että Jimin maailmankuva on puhdas ja luonnollinen; hän omistaa itse itsensä. Niin voimissaan ihminen on harvoin.

Aikuisiällä ahdisti kauan se, että kirjan lopussa kapinallinen Huck nöyrtyy järjestelmän edessä.

Tunne on sama kuin Pohjantähden lopussa: Koskelatko pöhöttyivät maalaisliittolaisiksi?

Ymmärrys tapasi lukukertojen mittaan. Twainin sarkasmi yltää näet pitemmälle. Hän ei seppelöi kapinaa, ei anna sen kestää vain kirjan verran. Jos kapinan onnistuminen onkin pelkkä haave, se jää elämään. Huck teki veisti sille tielle opasviitan.

Huckia lukee yhä samalla tavalla kuin katsoo Chaplinin elokuvia; totisena, peläten ja parasta toivoen.

George Orwell on kertonut Huckleberry Finniin liittyvät kulttuurimuiston. Twain näytti joka aamu vaimolleen mitä oli edellispäivänä kirjoittanut. Vaimo poisti sen mitä ei pitänyt sopivana.

Armoton sotku syntyi yhdestä voimasanasta Huckin käsikirjoituksessa. Sana oli helvetti. Aika dramaattista suhtautumista tuohonkin maailmanaikaan

Sopii kuitenkin uskoa, ettei rouva olisi voinut estää Twainin kirjoittamasta mitään, mitä tämä todella olisi halunnut.

Mutta Orwell toteaa ironisesti, että rouvan oli helppokin saada miehensä antautumaan yhteiskunnan edessä, mutta antautuminen johtui miehen  omassa luonteessa olleesta viasta, kyvyttömyydestä halveksia menestystä.

VÄINÖ IMMONEN

EI KOTIKÄYNTEJÄ, KIITOS

Ernest Hemingway:

Ensimmäiset 49 kertomusta

Suom: Kalevi Nyytäjä (1991)

Ernest Hemingwayn novelleja lukiessa kaivautuu mielen pohjalta ajatus, että kohtalolla on taipumus luurata nurkan takana. Se on kuin taskuvaras, huora tai arvanmyyjä, jotka ovat kolme sen suosituinta ilmentymää. Mutta kotikäyntejä kohtalo ei tee. Sen luokse on mentävä.

Josko tähän pohdintaa vie Hemingwayn stoalainen selkeys ja aistihavaintojen klassistinen rajaus?

Siksi novellistiikassa on kaksi suurta: Hemingway ja Tshehov. Kokemusten sisäinen voima käy molemmilla esiin puhtaana esitetyistä havainnoista. He täyttävät sen kriteerin, että novellin voi kirjoittaa yhtä kunnianhimoisesti kuin romaanin.

Jos tukeutuu lukemistapahtumassa auktoriteettiin, niin olkoon se Jacques Derrida:

Hyvä lukeminen on sellaista, joka löytää tekstistä näkökulmia ja merkityksiä, joita kirjoittaja ei ole siihen tietoisesti pannut ja joihin hän ei ole varaitunut.

Se on lukijan kunnioittamista. Yhtä arvostavaa kuin tarpeeksi ajoissa pantu piste. Molemmat mestarit sen hallitsivat.

D.H. Lawrence totesikin, että Hemingwayn kertomukset ovat nopeita ja loistavia kuin syttyvät tulitikut.

Ensimmäiset 49 kertomusta ovat samalla viimeiset, jotka Hemingway kirjoissa julkaisi. Kolmekymmentä niistä on kirjoitettu 1920-luvulla, loput vuoteen 1938 mennessä. Se viimeinen on Vanha mies sillan luona, kertomus Espanjan sisällissodan ajoilta.

Itse hän on todennut lakonisesti: Tässä kirjassa on monenlaisia kertomuksia. Toivottavasti löydätte muutamia, joista pidätte.

Ehtymättömiä, ylisanoitta, on runsaasti. Olipa aiheena yksinäisyys, piina tai kuolema. Tai kuten varhaisimmassa novelleissa isku tai räjähdys. Kaikkia niitä tässä kokoelmassa on. On ganstereita, härkätaistelijoita, sotilaita.

Hemingwayn mukaan hyvä proosa on kuin jäävuori: se liikkuu arvokkaasti, koska seitsemän kahdeksasosaa on siitä pinnan alla.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin, koska Hemingway ei puhu mistään mystisestä. Ihmiset ovat vain elämäänsä vuokrattuja.

Muuan henkilö kulki Hemingwayn seurassa alati - Nick Adams.

Kilimandzaron lumissa kuoleva kirjailija ajattelee näin: Seudusta, jossa hän oli ollut nuori poika hän oli kirjoittanut varsin hyvin. Niin hyvin kuin osasi.

Kirjailija oli tietysti Hemingway ja seutu hänen poikavuosiensa kesäinen Michigan.

Hemingwayn tuotannon ja hänen oman elämänsä tapahtumien suhde on välitön ja mutkikas, on Philip Young todennut

Nick Adams joutuu kasvokkain kuoleman kanssa, hän hylkää ja tulee hylätyksi rakkaudessa, hän kohtaa pahasti hakatun ihmisen hulluuden.

Novellissa Iso kaksisydäminen joki Nick vaeltaa tasangon halki, leiriytyy joen rantaan ja kalastaa. Mitään suurta ei tapahdu, on vain pitkä yksityinen surutyö, mikä päättyy kun Nickin säkissä on kaksi kalaa.

Varsinaista kirjallisuutta ei kiinnosta se, mikä on yleistettävissä vaan se, mikä on ainutlaatuista, mikä kätkeytyy niiden nimilappujen taakse, joita diagnooseiksi kutsutaan.

Hemingwayn kuvaama maailma on banaali ja erikoislaatuinen, hilpeä ja surullinen, pinnallinen, eroottinen ja realistinen yksityiskohtiin saakka.

Kun sen ymmärtää, on mahdollista ja luvallista lukea ymmärtäen kestävää taidetta.

VÄINÖ IMMONEN

JOKU VILKUTTAA SINULLE

Antoine de Saint-Exupéry:

Pikku prinssi (1944)

Suom: Irma Packalén (1951)

Ikiaikaisesti on pohdittu, onko Pikku prinssi lasten satu vai aikuisille osoitettua mietiskelyä.

On hoksattu kuinka Antoine de Saint-Exupéry (1900-1944) tuli sanoneeksi: Olisin halunnut alkaa tämän tarinan satujen tapaan.

Olisin halunnut. Sehän tarkoittaa, että hänen täytyi luopui ajatuksesta.

Esipuheessaan hän pyytää anteeksi lapsilta, että on omistanut kirjan isolle ihmiselle. Sitten hän korjaa omistuksen: Léon Werthille silloin kun hän oli pieni poika.

Ja aloittaa: Ollessani kuusivuotias...

Älkäämme siis viekö nautintoa sen enempää aikuisilta kuin lapsiltakaan.

Itse olen lukenut, eri tasoille hypähdellen, kirjaa järjen jaloitteluna, höllentänyt talutusnuoraa, päästänyt sen irti.

Hyödyllisin ja luonnollisin tapa harjaannuttaa älyä on keskustelu ja järkevin tapa hoitaa kehoaan on kävely.

Kunhan vain muistaa, prinssin tapaan, että kysymys on tärkeämpi kuin vastaus, kävely tärkeämpää kuin päämäärä.

Josko rohkenisi sanoa lukeneensa myöhemmällä iällä kirjaa Matti Klingen essee-ohjeistuksen mukaan:

 Aihetta ei saa tyhjentää, kaikkea aiheeseen liittyvää ei pidä luetella. Sellainen on omalla oppineisuudella pöyhkeilemistä, sellaisen lukeminen on ikävystyttävää, "uskomme vähemälläkin".

Millainen kirjan tuttu aihe olikaan? Autiomaahan pudonnut lentäjä kohtaa ihmeellisesti lapsen ja saa häneltä viisaita opetuksia.

Asetelma ei ennusta hyvää, mutta ei se niin yksinkertaisestikaan mene.

Teos sisältää kirjailijan elämäntarinaa. Suotta se ei ala boasta ( = natsisimi nieli sivistyneitä yhteiskuntia?) ja päättyy myrkkykäärmeeseen.

On muistettava alati, että pikku prinssi ei ole ennen aikainen vanhus eikä koulumestarimainen pieni pedantti vaan sileäotsainen todiste lapsuuden hengestä, kristallinenkirkas olento täynnä ihmetystä, on Michel Quesnel todennut.

Siinä mielessä kirja on lapsille tarjoiltava. Ei tyhmin ylisanoin, sillä eihän de Saint Exupéry syytä ketään tyhmyydestä vaan osoittaa (tämä on tärkeää) kuinka tuhoisasti ja pysyvästi pelkkä kylmä järki turmelee.

Kirjailijan elämä päättyi traagisesti tiedustelulennolla putoamiseen Välimereen 31.7. 1944.

Hänen toimensa Espanjan sisällisodassa, maailmansodassa, pakolaisvuodet Yhdysvalloissa, jossa Pikku prinssi sai lopullisen hahmonsa ja muotonsa rankkana sairaala-aikana, kirjat Yölento (1931) ja Siipien sankarit (1939) ovat läpeensä tuttuja.

Pikku prinssiä on pidetty vapautumisena ahdistuksesta ja rakkaudentunnustuksena Consuela-puolisolle.

Tulkinnat ovat aina vapaita.

Kirjan keskeisiä hamoja ovat prinssin ja lentäjän, josta kuvaa ei kirjassa ole, lisäksi lammas ja ruusu, jota prinssi lampaalta suojelee.

Niin, ja ahkerasti siteerattu kettu:

Ruusun kanssa viettämäsi aika tekee ruususta tärkeän. Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden. Ihminen on koko elämänsä ajan vastuussa kesyttämästään toisesta ihmisestä. Sinä olet vastuussa ruususta.

Kirjassa on oikeastaan kaksi tarinaa, sanallinen ja kuvallinen. Kuvat vahvistavat ja horjuttavat tekstiä, lisäävät siihen huumoria.

Kovasti tekee mieli puhua kirjan esittämistä arvoista. Kaikkein tärkeimmäksi nousee ihmissuhteiden onni.

Kirjaa, aikuisen lukiessa, leimaavat tummat sävyt, raskas pessimismi.

Mutta lapsen silmin se on eloisa, lämmön läpitunkema tarina. Siitä jää hellyyden taikakehä, hymy, pulppuava elämänhalu.

Sopii seurailla ahkerasti tähtiä. Joku vilkuttaa Sinulle sieltä. Juuri nyt.

VÄINÖ IMMONEN

TARINAN HAJOTTAMISEN TAITO

William Faulkner:

Villipalmut (1939)

Suom. Alex Matson

Alex Matson on oivaltanut, että William Faulkner on saanut vaikutteita paitsi Shakespearelta myös Picassolta. Hänen muodontajunsa on täysin nykyaikaista elleri peräti edellä aikaamme.

Faulkner sommittelee kirjansa hiukan kuin Picasso taulunsa. Romaanin alku ei ole hänellä tapahtumasarjan alku, vaan osa kuvapinnasta. Kuvatut elämykset ovat kuin väritäpliä, joita maalari sivaltaa kankaan eri puolille: maalari tietää mihin pyrkii, mutta ikatsojan on odotettava, kirjoittaa Matson kirjassaan Muistiinpanoja.

Veijo Meri muuten ihaili nuoruudessaan Faulkneria, mutta Tuomas Anhava piti sidonnaisuutta vahingollisena. Meri on kertonut kuinka Anhava tappoi hänen Faulkner-harrastuksensa puolessa tunnissa kertomalla tyypillisen Faulkner-juonen, jonka sepitti tosin itse:

Kaunis nainen meni navetanvinttiin, putosi luukusta alas lehmän päälle hajareisin ja meni pahasti halki...

Villipalmut koostuu kahdesta täysin erillisestä kertomuksesta, joiden nimet ovat Villipalmut ja Vanhus ja jotka vuorottelevart kirjan kudoksessa.

Villipalmut kerrtoo lääkäriksi valmistuneen Harry Willbournen ja hänet juhlissa tapaamansa naisen Charlotte Rittenmeyerin rakkaustarinan.

He hylkäävät kaiken, Harry työnsä ja Charlotte perheensä ja kuljeskevat pitkin Yhdysvaltoja etsimällä paikkaa rakkaudelleen.

Charlotte tulee raskaaksi ja vaatii Harrya tekemään hänelle abortin.

Harry ei halua tehdä sitä mutta suostuu lopulta ja epäonnistuu. Charlotte kuolee ja Harry joutuu vankilaan.

Vanhus-tarinan kertoo vanki, jolle Faulkner ei anna edes nimeä. Kertomus ajoittuu Missisippi-joen tulvaan vuonna 1927.

Silloin vangille annetaan käsky mennä veneellä pelastamaan tulvan piirittämäksi jääneitä ihmisiä.

Vanki onnistuu tehtävässään, pelastaa raskaana olevan naisen puusta ja auttaa tätä synnyttämään.

Siitä alkaa vangin uskomaton odysseia takaisin vankilaan. Hän haluaa vain tuttuihin olosuhteisiin, puuvillapellolle oman aasin hoitajaksi.

Matka kestää liki kaksi kuukautta ja omasta tahdostaan palanneelle lätkäistään kymmenen vuoden lisätuomio.

Faulknerin tapa kirjoittaa kahta erillistä kertomusta päällekkäin on jokseenkin omituinen.

Itse hän kertonut, että päästyään ensimmäisen luvun loppuun, häneen iski ajatus, että kertomus vaatii korostamista, joten hän kirjoitti Vanhusta kunnes Villipalmujen tarina taas nousi huippuun.

Tarinat nousevatkin vähän samaan tapaan kuin kontrapunkti musiikissa.

Varsinainen kertomus on kirjailijan mukaan kuitenkin Harryn ja Charlotten tuhoava rakkaustarina.

Tämmöinen tarinan hajottaminen on paljastaa kuinka Faulkner itse tiedostaa elämää tunteillaan ja haluaa avata lukijalle juuri tämän puolen todellisuutta.

Taiteilija oyrkii aina erikoislahjakkuutensa hyväksikäyttöön.

VÄINÖ IMMONEN

RAIKKAAN SUVAITSEVAISUUDEN REISSUT

Voltaire:

Candide (1759)

Suom. A.J. Hollo (1953)

En ole samaa mieltä kanssasi, mutta puolustan kuolemaani asti sinun oikeuttasi sanoa mitä ajattelet.

Se on François Marie Arouetin (1694-1778) eli Voltairen kenties tunnetuin lause.

Voltaire syntyi Pariisissa keskiluokkaiseen perheeseen, luki lakitiedettä mutta jätti sen kesken. Pian hän sai Pariisissa vitsikkään ja satiirisen älyniekan maineen.

Mitä kaikkea hän olikaan: runoilija, näytelmäkirjailija, esseisti, historioitsija, filosofi, romaani- ja novellikirjailija ja vapaan liberalismin apostoli.

Hänen kirjoituksensa käsittävät koottuina yli 30 000 sivua.

Sai hän maineestaan kärsiäkin. Hänet suljettiin jo nuorena Bastiljiin, hän joutui elämään maanpaossa. Mutta hänet tunnettiin aikansa, kenties kaikkien aikojen, älykkäimpänä ja ja taitavimpana väittelijänä.

Kun hän kuoli, niin Katariina II halusi ostaa hänen luunsa Venäjälle. Ranskalaiset eivät myyneet vaan hautasivat hänet, lopulta, Pantheoniin muiden suurmiesten rinnalle. Elävänä he olisivat aikanaan myyneet hänet frangista.

Voltaire ei ollut ateisti mutta alati kahnauksissa kirkon kanssa, koska hän oli uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolella ja kaikenlaista sortoa vastaan.

Pienoisromaani Candide (135 s.) on jäänyt Voltairen nykyaikana luetuimmaksi teokseksi. Eikä suotta. Se on hengästyttävää luettavaa, seikkailu- ja matkakirja, humoristisen filosofinen teos. Raikkaasti ilkeäkin.

Candide on vilpitön nuorukainen, joka potkaistaan ulos kasvatuskartanostaan Kunigunde-nedon kanssa leikittelyn vuoksi.

Sitten seuraavat huimat reissuvuodet sotineen. Candide seuralaisineen singahtelee, purjelaivojen aikaan, kuin suihkukoneella maasta toiseen ja mantereelta toiselle.

Matka käy Amsterdamin ja Lissabonin maanjäristyksen kautta Argentiinan ja Paraguyain myötä Eldoradoon. Ollaan kaleeriorjana Turkissa ja palaillaan Surinamin kautta Bordeauxiin ja Pariisiin ja sieltä Englannin kautta Venetsiaan ja Konstantinopoliin.

Matkoillaan Candide tapaa filosofian opettajansa, tapetuksi luullun Panglossin, hengissä. Runsaasti tapahtuu kirjan myötä muitakin ihmeheräämisiä ja -parantumisia aina rutosta ja kupasta lähtien.

Kai Laitinen on todennut, että Candide on yhtä mahdoton kuin ooppera. Minkäänlaisesta uskottavuudesta sanan realistisessa mielessä ei ole puhettakaan.

Keskeisiä ovat filosofit Pangloss, joka julistaa leibzinilaisesti kuinka tämä maailma on kaikista maailmoista paras ja Martin, joka näkee kaikissa asioissa varjopuolet.

On myös rehellinen ja auttavainen palvelija Cacambo.

Ja ennen kaikkea ikirakkaus Kuningude ja hänen uskomaton vanha palvelijattarensa, jolla on ratsun selässä ongelmia: janitsaarit kun söivät hänen toisen pyllykannikkansa.

Laitinen sanoo, että sijoittamalla staattiset, jähmeät tai naiivit henkilönsä dynaamiseen, hengästyttävän nopeasti muuttuvaan maailmaan Voltaire on rakentanut tehokkaan ristiriidan ihmisten katsomusten ja maailman todellisen luonteen välille.

Loistokkaan ironisesti Voltaire esittää havaintonsa ja näkemyksensä maailman menosta.

Filosofien pöhköt, Panglossia on arveltu Leibnizin irvikuvaksi, todistelut ovat moniselitteisiä ja ainoa joka kokemastaan ottaa oppia on lopulta Candide itse.

Hän käyttäytyy latinalais-ranskalaisen nimensä mukaisesti. Candide = vilpitön, hyväuskoinen, puhdassydäminen, avosydäminen.

Kaiken hälyn, melskeen, reissaamisen, väkivallan ja Eldoradon ikirauhan keskellä Candide kypsyy optimismiin.

Suotta ei kirja lopu Candiden sanoihin: ...mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.

Vielä lainaus Voltairen elämännäkemyksestä:

Mitä on suvaitsevaisuus? Se on ihmisyyden olennaisin ominaisuus. Me kaikki olemme täynnä heikkoutta ja erehdyksiä; antakaamme toisllemme anteeksi tyåeryytemme, se on luonnon ensimmäinen laki.

VÄINÖ IMMONEN

SURU, IKÄVÄ JA HUOMISLOHTU

A.P. Tsehov:

Ikävä tarina (1889)

Suom. Ulla-Liisa Heino

Vuosi 1898 oli Tshehoville vaikea. Hänen veljensä, taidemaalari Nikolai, sairasti keuhkotautia. Kevään myötä tauti paheni, Anton hoiti häntä intensiivisesti kaksi kuukautta, mutta Nikolai kuoli kesällä.

Kynäilijäksi jäänyt Aleksandr-veli tuskitteli kirjailijahaaveidensa keskellä. Anton tuki kirjeessään: Suppeus on lahjakkuuden veli. Rakkaudentunnustukset, uskottomuus, leskien ja orpojen kyyneleet on aikoja sitten kuvattu. On keksittävä uutta.

Anton Pavlovitsh matkusti kesällä Jaltalle ja ryhtyi kirjoittamaan novellia Ikävä tarina (63 s.). Alle kolmekymppinen mies tunkeutui ikääntyneen professorin nahkoihin.

A.P. Tshehov ei näyttänyt myrskylinnulta (oli muuten Gorkin lempinimi) eikä neroksi muuttuneelta musikalta. Kuvat näyttävät solakan miehen 1800-luvun vaateparressa, nenällä kakkulat, leuassa pujoparta. Kasvot olivat sopusuhtaiset, hieman kärsivät ja kertovat ystävällisestä melankoliasta, on Thomas Mann kuvaillut.

Piirteet ilmaisevat lähinnä viisasta tarkkaavaisuutta, vaatimattomuuttta, skeptisyyttä ja hyvyyttä.

Sellainen ihminen ei pidä melua itsestään.

Tshehov arvosti jo nuoresta työntekoa ja tuomitsi joutilaan loiselämän. Se selittää myös miksi Tshehov hylkäsi yhä selvemmin ja näkyvämmin sellaisen elämän, joka hänen mukaansa "rakentui orjuudelle".

Tshehov ei ollut lukenut Marxia mutta langetti näin ankaran porvarillis-kapitalistiseen yhteiskuntaan kohdistuvan tuomion.

Novelli Ikävä tarina kertoo maailmankuulusta professorista, joka on arvoltaan kenraali ja ylhäisyys.

Vaikka hän on virallisessa hierarkiassa korkealla, hän on silti henkisesti, itsekriittisesti ja yleensä kriittisesti riittävän korkealla tasolla havaitakseen, että hänen osakseen saama maine ja kunnioitus on typerää.

Syvällä sisimmässään hän on epätoivoinen, koska hänen elämästään on puuttunut henkinen keskipiste, "johtoajatus".

Kun ihmisessä ei ole sitä, mikä on kaikkia ulkonaisia vaikutteita korkeampi ja voimakkaampi, hänelle riittää todellakin pelkkä hyvänlainen nuha, jotta hän kadottaisi tasapainonsa ja alkaisi nähdä kaikki linnut pöllöinä ja kuulla kaikki äänet koiran ääninä, professori pohtii.

Nuori Tshehov kykeni ennakoimaan vanhuksen mielialaa täsmällisellä tarkkuudella.

Tshehov antoi kuolevalle professorille paljon itsestään, ennen kaikkea sanat:

Minä vihaan suosittua nimeäni.

Kirjoittipa Tshehov eräälle tuttavalleen näin:

Tietoinen elämä ilman tietoista maailmankatsomusta ei ole mitään elämää vaan taakkaa ja kauhua.

Novellin toinen keskushenkilö on professorin holhokki ja kasvattitytär Katja. Häntä kohtaan Nikola Stepanivitsh tuntee vanhuksen hellyyttä.

Katja epäonnistuu näyttelijänä ja kysyy, suurimman ahdistuksen keskellä, itsekin ahdistuneelta professorilta:

Totisen Jumalan nimessä, sanokaa pian, tällä minuutilla, mitä minun on tehtävä!

Eikä vanhus voi tilanteessaan muuta kuin vastata totuudenmukaisesti:

Omantuntoni mukaan, Katja, en tiedä.

Silloin lemmikki jättää hänet, hylkää hänen hyvyytensä. Elämä, kohtalo on seljättänyt viisaan vahnhuksen.

Mutta älkää peljätkö! Ei novelli ole täynnä syvällistä pohdintaa, pessimismiä, luopumista, voitetuksi tulemista.

Herkullisesti Tshehov kuvaa professorin vaimon korskeita illallisia, joilla aviotyttären sulhaskokelas on läsnä. Mutta professoripa tuumaa itsekseen kulinaaristen herkkujen ääressä, että saisipa lahnaa jauhokastikkeessa.

Ikävä tarina on kenties yksi risteys, jossa pilajuttuja viljelleen Tshehovin kertomuksiin astui kirjallisuuden henki ja nosti ne pakottomasti moraalisestikin kantaaottaviksi, lopullisesti.

Tshehovin elämäntyö osoittaa kuinka novelli kykenee kohomaan eeppiselle ja polyfoniselle tasolle ja taiteellisessa intensiivisyydessään jopa ylittämään pitkän proosan. Onhan runsaasti esimerkkejä ylistetyistä mutta lopulta väsähtäneistä, pitkästyttävistä jorinoista, joita itse kukin on läjäpäin lukenut.

Thomas Mann on kirjoittanut, että Ikävä tarina oli hänelle kertomuksista läheisin:

Läpeensä poikkeuksellinen, kiehtova teos, jolle ei hiljaisessa surullisessa merkittävyydessään löydy vertaansa maailmanikirjallisuudessa

Josko tämän novellin muuan merkitystaso on siinä, että ei sovi unohtaa unelmiaan. Kun ne ovat kadonneet olet toki yhä olemassa mutta et elä.

Eli: jos emme kykene kääntämään elämämme suuntaa, päädymme juuri sinne minne paraikaa olemme menossa. Globaalisesti se on tapahtumassa juuri nyt.

VÄINÖ IMMONEN

NAURUN SURULLISEN SYVÄ HYVYYS

Juhani Peltonen:

Elmo (1978)

Harva lienee ymmärtänyt kuinka paljon Elmon mottona oleva lainaus Leo Tolstoin Vanhasta ruunasta kirjan sisällöstä kertoo:

No, Luoja hänen kanssaan, enhän minä kärsi ensimmäistä kertaa tuottaessani iloa ja nautintoa muille.

Juhani Peltonen oli jokseenkin otettu kun Juice Leskinen ja minä, kai ainoina, olimme kertoneet tajunneemme kuinka syvästi surullinen kirja Elmo on.

Otetaan esimerkkejä:

Jollei ihmiselämässä tapahdu järjelle käsittämätöntä, niin se on jo sitä.

Mikä Viksbergin metsässä aina rapisee? Sairaan pojan haamu, joka kantaa risutaakkaa.

Entä sitten Elmon puolison Aliisan kuolinhetki:

...kun hän nousi sydäntään ja silmiään vitivalkoisilla käsillään painaen, putosi polvilleen, kaatui sitten otsa edellä raikkaan siniselle räsymatolle ja alkoi tuskattomasti kylmetä.

Ihmekö tuo, että Elmo lopulta päätyi sirkukseen tykinammukseksi ja sinkoutui kohti Lyyran tähdistöä.

Huumori ei ole maanisten hohottajien laji. Jo Chaplin oivalsi, että huumoria on sataprosenttisesti onnistunut murhenäytelmä.

Koomisen ja traagisen sisäkkäisyys on johdatusta siitä, että on onneksi ihmisiä, kuten Peltonen oli, joilla ilo ja suru vaihtavat paikkaa käsittämättömän nopeasti.

Mutta nyt seis!

Tässä ei ole tarkoitus mollata hohottajia. On Elmo ihan oikeasti halvatun hauska kirja. Niin kova huippu-urheilija hän oli.

Muistamme kuinka hänen ristiäispäivänään lauloivat mustarastaat, punakylkirastaat ja räkättirastaat.

Muistamme kuinka hän kaatui satasen loppukilpailussa ja voitti. Ihastelemme yhä kuinka hän sytytti piippunsa kesken kiivaimman mitalitaiston.

Mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla oli viisi pyörrettä hiuksissa ja jota hänen haudankaivajaisänsä opetti rakastamaan kaikkea kaunista kuten sipulikupolikirkkoja ja omenapuita.

Itse hän oppi rakastamaan jo nuorena Aliisaa.

Siksi on ymmärrettävä kuinka kaiken hulinankin keskellä Aliisan kuoltua hänen silmiään kivisti Aliisan kuoltua kuin yönpimeys ja ikään kuin joku olisi kontrabassolla jumputtanut suruvoittoisia skaaloja hänen sydämensä ikoninurkkauksessa.

Tai miksi hän toivoi niin usein  kultamitalia pokatessaan Maammelaulun sijasta soitettavaksi Järnefeltin Kehtolaulun.

Peltonen aikoi Elmosta alunperin kitarasankaria mutta kuuli radiosta erään kovin tunnetun selostajakaksikon aloittelevan tunnelmointiaan talvikisoissa. Kirjailija höristeli korviaan.

Niin syntyi legendaarinen selostajakaksikko Immo ja Lyly.

Elmon huumori on kansainvälistä tasoa.. Huumoriahan on kahta lajia: ilman draamallista ironiaa syntynyt huumori, joka voi merkitä hyvää kaskuilukykyä ja draamallisen ironian avulla luotu suuri huumori.

Aito humoristi, kuten Peltonen, on aina pessimistinen realisti. Ja niin ovela, ettei tyhmempi lukija (nykyisenlainen?) huomaa kenelle naureksitaan. Toki hyväntahtoisesti.

Viehkeää on aina se, kun osaa toivottaa epämiellyyttävän ihmisen helvettiin niin viehkosti, että tämä lähtee riemuiten matkaan.

Lopulta nauru on ainoa positiivinen sankari. Mutta ei sapekas ja pahantahtoinen nauru, joka on nykyisin vallalla, eikä kevytmielinenkään vaan se nauru, joka puhkeaa syvältä ihmisen lopulta valoisasta olemuksesta.

Olen seurannut ikäni urheilukisoja. Mutta ei Derwangan olympialaisten veroisia ole tullut vastaan.

Taidan jättää Pekingin kokonaan väliin ja lukea Elmoa. Emmehän elä nauraaksemme vaan nauramme kuollaksemme.

VÄINÖ IMMONEN

AHNEEN RAKKAUDEN RUOSKIMAT

Nikolai Leskov:

Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth (109 s.)

Suom. Juhani Konkka

Nikolai Leskovin (1831-1895) Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1865 Epoha-aikakauslehdessä.

Se perustuu kirjailijan lapsuudenmuistoon:

Kerran eräälle naapurillemme, 70-vuotiaalle ukolle, joka meni kesäpäivänä herukkapensaan varjoon, kostonhimoinen miniä kaatoi korvaan kiehuvaa kirjelakkaa...Muistan miten hänet haudattiin...Sitten pyöveli ruoski miniää torilla. Nainen oli hyvin nuori ja kaikki ihmettelivät hänen ihonsa valkoisuutta.

Kertomuksessa Katerina Lvovna viettää ikävää yksitoikkoista joutenoloa itseään vanhemman kauppiaan rouvana. Häntä tympii aitovenäläinen kokopäivätoiminen haukottelu.

Sitten hän kiinnostuu kauniista kauppa-apulaisesta Sergeistä. Rakkauskiihkon seuraukset ovat niin karmeat, etteivät edes nykyiset saippuasarjat semmoiseen yllä.

Katerina surmaa Sergein avulla ensin appensa, sitten miehensä kätkien tämän  ruumiin ja lopulta pikkuisen sukulaispojan, jolle osa perinnöstä on luisumassa.

Kaiken ohessa Katerina hoituu raskaaksi.

Pari jää lopulta kiinni ja ruoskinnan jälkeen on edessä matka vankisaattueessa Siperiaan.

Matkalla Sergei hylkää Katerinan ja liehittelee muita. Hän pistäytyy väljänoloisesti ruumiin nautintoihin suhtautuvan Fionan petissä "kaikkien kaukalolla" ja rakastuu Sonetkaan.

Saattue etenee kohti Volgaa eikä Katerina lopulta kestä Sergein ivaa ja karkeaa pilkkaa eikä rakkautta toiseen. Lautalla hän tempaisee Sonetkan mukaansa Volgan aaltoihin.

Kirja on ohut, dramaattinen, ahneuden, tuskan ja koston kuvaus.

On kirja ikikestävä siinäkin mielessä, että se osoittaa kuinka voi käydä, kun aineelliset edut prässäävät ihmistä niin hyvässä kuin pahassa.

Nikolai Leskov oli perimmiltään satiirikko. Mtsenskissä hän näyttää kuinka näennäisesti "keveään" tekstiin voi ammentaa paljon pimeyttä ja kuljettaa tarinaa välillä taskulampun valossa.

Silloin lopputulos on vähintäänkin kiintoisa, ajoittain loistelias, klassikkoainesta.

Ei ihme, että kertomuksesta on tehty useita teatteriversioita.

Aikalaiskritiikki suhtautui Leskoviin vähättelevästi. Hän oli liian ajankohtainen. Hän ei liittynyt mihinkään puolueryhmään. Nuorena hän pilkkasi kiihkovallankumouksellisia, vanhempana taantumuksellisia. Nämä hermostuivat "kolmannen luokan kirjailijaan ja anekdoottien kertojaan", joka uskalsi ivailla julkean ovelasti papistoa ja viranomaisia.

Tutkiva, skeptinen äly ja kansanelämän perinpohjainen tuntemus sai hänet kyseenalaistamaan liki kaiken.

Täyteen arvoonsa Leskov korotettiin vasta kuolemansa jälkeen. Maksim Gorki asetti hänet Gogolin, Tolstoin ja Turgenjevin rinnalle.

Tshehov piti Leskovia oppi-isänään lyhen satiirisen kertomuksen taitajana.

Leskovia alettiin suomentaa varsin myöhään. Sodan jälkeen ilmestyi Lumottu vaeltaja, sittemmin olemme saaneet lukea Mtsenskin ohella Tuomiokirkon alttaripalvelijat, Naurua ja surua sekä Valitut kertomukset.

Nuorena miehenä erääksi kilpilauseekseni muuten nousi lausahdus Lumotusta vaeltajasta:

Koko elämäni ajan olen ollut sortumaisillani, enkä kuitenkaan ole joutunut perikatoon.

VÄINÖ IMMONEN

NAURU KORKEAMMAN ASTEEN HÖLMÖILYLLE

Jaroslav Hasek:

Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa

Suom. Maria Helin ja Tuure Lehén (1947)

Suuri aika vaatii suuria ihmisiä.

Se on Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Shvejkin alkulause. Siitä satiiri on hyvä aloittaa.

Teos kuvaa johdonmukaisesti henkisesti pieniä ihmisiä Itävalta-Unkarin hallinnossa ja armeijassa. Kaikilla on inhimillisiä heikkouksia.

Armeijassa miehistöä kiinnosti vain makoilu, kortinlyönti ja juopottelu, aliupseeristo oli kauttaaltaan roisin raakaa, sotilaspapit juoppoja, upseerit simputtajia, kiipijöitä ja seniilejä, hulluja heissä on runsaasti.

Siviilipuolella virkamiehistö on korruptoitunutta.

Shvejk on prahalainen mies, joka harjoittaa koirakauppaa. Hän myy sekarotuisia piskejä rotukoirina.

Hänen on sanottu olevan viisaasti tyhmä mies. Hän joutuu vuolassanaisuuttaan alati vaikeuksiin ja puhumalla niistä selviää.

Minusta Shvejk on leppoisan salaovela, joka nauttii joka sekunnista. Tuntemattoman sotilaan Honkajoki on puheissaan hänelle suoraa sukua.

Shvejk joutuu sotaan ja juopon papin Katzin sotilaspalveijaksi. Tämä menettää hänet korttipelissä yliluutnantti Lukasille, joka on parantumatoman naistenmies.Hän taitaa pitää Shvejkistä eniten vaikka alati uhkailee, haukkuu ja rankaisee tätä.

Taisteluihin ei kirjassa koskaan ehditä. Siitä pitävät huolen byrokratia ja Shvejk loputtomine juttuinen manöövereistä, talonpojista, perversseistä, emäpöljistä päättäjäistä. Myönteisen usein tarinat alkavat Budejovicesta.

Kokon ajan tehdään virkavaltaisuus ja militarismi naurettavaksi. Onhan Shvejk niin lempeä ääneltään ja olemukseltaan.

Militarismi on kirjassa ihmisyyden vastakohta. Niinkin sodanvastainen kirja tämä on. On sillä takuulla yhtä pöljiä lukijoita kuin Tuntemattomalla sotilaalla, jonka sisintä taidetaan yhä vähemmän ja vähemmän tänään ymmärtää.

Kirjan etenemistä ei huoli tässä monistaa. Se on koettava jokaisen itse ja monet ovat kokeneet ja, kuten sotakirjasta sopii sanoa, vangeiksi jääneet.

Shvejk on tullut esikuvaksi kokonaisella kirjallisuudenlajille. Onhan se Cervantesin ja Rabelaisin kirjoille sukua. Joseph Heller on kertonut, että sen tyyli oli suora vaikuttaja hänen Me sotasankarit, Catch 22 -kirjalleen.

Suomessa Shvejkin suurkuluttajia ovat olleet varsinkin Pentti Haanpää ja Veijo Meri.

Kun teos ilmestyi, siitä tuli menestys. Tshekkoslovakiassa toki pelättiin maan maineen puolesta.

Suomessa kirjan julkaiseminen aiheutti jumalanpilkkasyytteen, joka kuitenkin hylättiin. Tulenkantajat-lehden päätoimittaja Erkki Vala sai otteita kirjasta 1933-34 julkaistuaan päälleen oikeusministeriön kanteen ja sakkotuomion.

Kirja on suomennettu kolmesti. Saksasta käänneetynä ensin 1932-33, sitten Marian Helinin ja Tuure Lehenin suomennoksena 1947 ja 1992 sen käänsi tshekistä Eero Balk ja modernisoi kieltä.

Silti Helin-Lehenin suomennos on yhä suosituin.

Moni muistaa vieläkin tv-sarjan Shvejkistä. Sen käsikirjoitti Veijo Meri ja pääosassa oli ainoa oikea suomalainen Shvejk, leppoisan hyväntahtoinen Matti Varjo.

Elämä

Humoristi ja satiirikko Jaroslav Hasek syntyi Prahassa 1883. Hän jätti lukion kesken ja aikoi apteekkariksi. Hän kävi kuitenkin kauppakoulun ja työskenteli pankkivirkailijana. Myöhemmin hän hankki toimeentulonsa mm. koirien kaupustelijana. Pääasiassa tämä boheemi ja hauska seuramies toimi kuitenkin kirjailijana ja toimittajana.

Hän julkaisi 1500 lyhyttä novellia. Shvejk on käännetty ainakin yli 60 kielelle.

Hasek kävi läpi onnettoman avioliiton, liittyi armeijaan ja jäi venäläisten sotavangiksi. 1917 hän lähti Moskovaan ja liittyi puna-armeijaan. Juoppo eversti syytti häntä vastavallankumoukselliseksi ja hänen piti paeta takaisin Prahaan. Näin Hasek ainakin itse kertoo.

Hän kuoli 1923 virallisen tiedon mukaan tuberkuloosiin. Viinaakin on paljon syyksi arveltu.

Shveik jäi häneltä kesken.

Suomessa kirjasta kirjoitti kiittävän arvostelun Kirjallisuuslehteen Rauol Palmgren 1935.

Hän kuuli kirjasta edistyksellistä ja vallankumouksellista naurua. Kirja osoitti, ettei koominen suinkaan aina ole vanhoillinen voima.

Shvejkistä kumpuaa ilon lähde, jossa naurussa kaikuu väkevän tuhoava ja samalla elähdyttävä ja uudistava voima.

Ja onhan niin, että semmoiset kirjat ovat syntyneet luokkataistelun historian suurimpina muutoskausina. Kaiken aloitti Don Quijote, jonka syntymäaikaan keskiaikainen feodalismi murtui.

Boris Sutshkov on löytänyt kirjassaan Realismin historialliset kohtalot Shvejkissä yhteyksiä Chaplinin henkilöhahamoihin. Esikuvia kyllä löytyy Gogolista ja Dickensistä lähtien. He yleistivät, suurensivat ja liioittelivat persooniensa johtavia ominaisuuksia.

Veijo Meri on sanonut, että huumori on keino kuvata todellisutta intensiivisesti ja tiiviisti. Sen määreen Hasekin kirja ylenmäärin täyttää. Sopii muistaa, ettei Hasek ollut pelkkä hauskuttaja, kuten suuret ja aidot humoristit eivät koskaan.

He ovat moralisteja. Hasek oli antiklerikaali ja antimilitaristi.

Koska humoristeista kirjoiteut tutkielmat ja jutut ovat aina ikäviä, niin mikäli suvaitsette, niin ilmoitan nöyrimmästi panevana nyt tälle pisteen.

Mutta vielä lainaus, joka elähdyttää tänäänkin, sodan ylevöittämiä seuratessa. Näin Shvejk kommentoi sotarovastin saarnaa taisteluun läheville miehille:

Kyllä se tulee olemaan hienoa, niinkuin sotarovasti kertoi - kun päivä kallistuu lepoon ja aurinko kultaisine säteineen painuu vuorten taa ja kun taistelukentältä kuuluu kuolevien viimeisiä huokauksia, kaatuneitten hevosten korahduksia, haavoittuneiden ähkettä ja väestön vaikerrusta kun liekit heidän palavista kodeistaan hulmuavat taivaalle. Pidän kovasti tuommoisesta korkeamman asteen hölmöilystä.

VÄINÖ IMMONEN

HURSKASTELUSTA SIIVOTTU VIISAUS

Michel de Montaigne:

Esseitä

Suom. E. Hagfors (Tutkielmia) 1922, Marketta Enegren, 1960, Renja Salminen osa I 2003.

Hyödyllisin ja luonnollisin tapa harjaannuttaa älyä on mielestäni keskustelu. Rakastan puhetta, joka on yksinkertaista ja luonnollista, samanlaista paperilla kuin suussa, näin kirjoitti ranskalainen Michel de Montaigne (1533 - 1592), esseen isäksi mainittu.

Josko, onneksemme de Montaignella ei aina ollut silmäntasaisia keskustelukumppaneita, joten hän kirjoitti ajatuksensa ylös.
Niin syntyi kolmiosainen Esseitä. Kaksi ensimmäistä osaa ilmestyi vuonna 1580.

Mikä essee sitten on?

Michel de Montaignelle se oli alkuaan äskettäin edesmenneen ystävän korvaamista jo aikaa sitten edesmenneillä, vanhimpien joukosta suurimmilla, Platonilla, Plutarkhoksella, Cicerolla ja Senecalla.

Hän siteeraa heidän ajatuksiaan ja punnitsee omian ajatuksiaan niitä vastaan. Se merkitsee sitä, että hän jaloittelee omaa järkeään, höllentää talutusnuoraa tai päästää sen irti, jotta se saa nuuhkia mielensä mukaan.

Järki

Michel de Montaigne syntyi Bordeaux’n lähellä isänsä linnassa. Opiskeltuaan hän toimi lakimiehenä, hänellä oli virka Bordeaux’n parlamentissa. Isän kuoltua hän peri linnan ja sen maat ja vetäytyi tiluksilleen ”tuumailemaan” alle 40-vuotiaana. Ei hän silti erakko ollut vaan seudun merkkimiehiä, poliittinenkin vaikuttaja.

Järki on kaikkeen sopiva työkalu, Montaigne todistaa kirjoituksillaan. Siksi hän sekaantui kaikkeen ja käytti kaikkia tilaisuuksia koetellakseen sitä esseissään. Jos eteen sattui aihe, jota hän ei ymmärtänyt, niin juuri siitä syystä hän kajosi siihen.

Kaikki aiheet sopivat de Montaignelle, koska hän ei yrittänytkään käsitellä niitä kokonaan. Hän sanoi, ettei nähnyt minkään asian kokonaisuutta ja totesi, etteivät sitä näe nekään, jotka lupaavat sen näyttää.

Kirjailija antoi lukijalle vapauden assosioida ja kokea hoksaamisen jumalaisen henkäyksen.

Älkäämme silti pitäkö häntä mieleenjuolahdusten sunnuntailapsena. Jos hän tuntuu jaarittelevan ja kosminen virtaus keinuttelee tekstiä, niin liioitellun vaatimattomuuden takaa paljastuu essee, joka on itsestään tietoista, leikkaavaa, hämäävää.

Jo aiheet siitä viestivät: valehtelijat, pelko, ystävyys, yksinäisyys, juoppous, vanhuus, seksi, kirjat, korkean aseman haitat.

Michel de Montaigne oli yksi ensimmäisistä moderneista ihmisistä. Eikä se johdu siitä, että hän oli skeptikko. Se johtuu kenties siitäkin, että hän jo paljon ennen itsesäälissä kieriskellyttä ja väsyttävästi huumorintajutonta Rousseauta haki itsetunnustuksen mahdollisuuksien rajoja.

Michel de Montaignen äänensävyä toki leimaa aika ajoin hiljainen alakuloisuus ja tietoisuus siitä, että moni asia elämässä on peruuttamatonta, siksikään hän ei anna suoria neuvoja. Senkin hän sanoo, että kirjoittaminen alkoi yksinäisyyteen ja kirjojen ääreen vetäytymisen aiheuttamasta poikkeuksellisen melankolisesta mielentilasta.

Mutta älkää peljätkö! Lopulta hän valoisa luonne, koska essee on kirjallisuuden muoto, joka ei anna varustaa itseään nimilapuilla. Se vääntäytyy irti kaikkien määritelmien otteesta ja pysyy saattamaan määritelmien muotoilijat naurunalaisiksi.

Elämän kunnioittaminen

Michel de Montaigne muuten inhosi ”sympaattisia ihmisiä”. Siis sellaisia, jotka tahtovat kaikille hyvää, eivätkä kenellekään hyvää.
Siihen sopii aitoranskalainen viisaus: Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksi antamista.

Ystävyydestä de Montaigne kirjoitti näin:

Tarvitaan lukuisia yhteensattumia sitä rakentamaan, että on jo paljon jos kohtalo onnistuu luomaan ystävyyden kerran kolmessa vuosisadassa.

En siteeraa suoraan enempää. Esseet on koettava itse, ei ahmien vaan pala palalta. Ja kokeakseen sen hoksaamisen riemun.

Ainoa imperatiivi niissä on elämän kunnioittaminen. Teoksen viimeinen kirjoitus Kokemuksesta kertoo sairaudesta, kivusta ja kuolemasta, mutta päättyy ylistykseen ilolle ja elämälle:

Kun nukun, nukun, kun tanssin, tanssin.

Suomessa de Montaigne tuo mieleen vaikkapa Johannes Salmisen, joka asettaa lukijalle suuria vaatimuksia luotauksillaan. Se on suuri luottamuksen osoitus.

Veijo Meri taas, Kari Hotakaisen sanoin, menee aiheeseen pienestä reiästä, yksityistapauksen kautta. Siinä tärveltyy hieno kangas mutta ei se mitään, siitä reiästä näkee millaisista langoista kangas on luotu.

Esseen kirjoittajan ensimmäinen ohje montaignelaisittain voisi olla: Riisu pois kaikki hurskastelu ajatuksistasi.

Toinen löytyy Søren Kierkegaardilta:

Kirjoittaakseen voimakasta tekstiä, on ihmisen oltava ajatuksissaan peloton ja jos on ajatuksissaan peloton, ei voi olla (poliittisesti) oikeaoppinen.

VÄINÖ IMMONEN

SOPPARAUHA, LIHAA SÄÄSTÄMÄTTÄ

Perunaiset pienet höyryää, -
ja kinkkua, ruusunpunaista kuin
on rakkaus nuoren naisen.
Sian sorkkaa, vasikkahyytelöä,
joka tutisee kuin sielu…

(Ote Joel Lehtosen runosta)

Tuoksuaika

Elämässä on ainakin kolme nautintoa, jotka herättävät ihmisessä uinuvan onnen tilan: rakastetun tuoksuva syli, lukeminen ja ruoka.

Koska kotikasvatuksellisista syistä en tohdi käsitellä ensimmäistä, niin keskitymme kahteen muuhun.

Ja onhan tuoksulla keskeinen sija myös kirjoissa ja ruoassa. Moni myös syö silmillään, siis kaunista ruona asettelua ja kattausta ajatellen.

Missä ruoan ja kirjallisuuden liittoon nykymaailmassa varmimmin törmää? Firenzessä da i Latini-ravintolassa, osoitteessa via die Palchetti 6. Siellä on asiakkaina kirjoittavaa väkeä ja ravintola palkitsee vuosittain parhaan runoilija-asiakkaansa ilmaisella aterialla ja lahjoittaa kotiin viemisiksi parmankinkun.

Italian ruoka on konstailematonta. Sen ominaismakua ei häiritä keittiömestarin egoa – ja syöjän keskikehoa – pöhöttävillä kermakastikkeilla. Tärkeintä ovat tuoreet ruoka-ainekset.
Jo Dante ylisti Firenzeä kohtuuden kaupunkina. Siellä on osattu kirkastaa pikantti elämäntyyli ja ikinautinnot – kuten ruoka – pelkistämällä.

Suomi

Suomalaisessa kirjallisuudessa ei ruokaa juurikaan snobistisesti ole ylistetty. Ruoka ja sodan ”uljuus” ovat alati yhtyneet.
J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat on melkoinen nälkähistoria. Tuntemattomassa sotilaassa ruoasta puhutaan runsaasti. Tai sen puutteesta siis.

Jos isänmaan puolustaminen keskeytyi, lähti Rahikainen tarkkailemaan mistä voisi varastaa einestä.

Unohtumattomia ruokakohtauksia kirjassa piisaa. Hernesoppatykin ääressä kuotoiltiin, että siellä herne toveria ehtii mutta turha on työnsä.

Kun kaurapuuron seassa oli sinistyneitä lihanpaloja, arveltiin että mustalaisten hevosta se on, koska piiskan jälki näkyy.

Toki Rahikainen liudensi:

- Ja onhan se niinnii, ettei se hevosen vika ole, jos vanhemmiten sitkistyy.

Tavat

Hannu Salaman teoksissa pisteli päähenkilö Harri Salminen sutjakasti nakkipannua, mutta ylittämätön on hänen äitinsä Maijan kuvaus Salmisten ruokailutavoista Siinä näkijä, missä tekijä tekijä-romaanissa:

- Niiden syöminen oli jumalauta semmoista rypömistä, että konit kohdalla pysähty höristeleen, kun Salmiset mässytti saman pöydän ympärillä. Ja sen jälkeen alkoi röyhtäily, piereskely ja valitus: Mikähän mun mahassani on, mikähän kun siellä on niin paljon ilmaa. Nuorempana toikin (miehensä Jussi) söi ruokansa kahteen kertaan, ensin hotki sen mahalaukkuunsa, sitten röhki takaisin ja pureksi pienemmiksi.

Se palauttaakin mieliimme Toscanan sonettirunoilijat, jotka korostivat pöytätapoja ja kielsivät maiskuttamasta ja ryystämästä.

Mutta on suomalaisromaaneissakin syöty maan poven antimia arvostavasti. Parhaiten on jäänyt mieleen kirjakauppias Aapeli Muttinen Joel Lehtosen Putkinotkossa.

Pöydässä on tuoretta vehnäleipää, aamulla torilta hankittua voita, silavaa, vaaleanpunaista kuin ruusun terälehdet, on sardiineita ja hummereita.

Eikä Muttinen ahmi. Hän on nälkäseutujen torpassa puutteeseen syntynyt. Muttinen herkuttelee, ei sikaile.

Toista on paremmissa piireissä. Varsinainen syöppö oli Veikko Huovisen kirjassa Ihmisten puheet pankinjohtaja Jeisratoff.

Kun hän pääsee makkaroiden, vasikanhyytelön, porsaan nauriin, pyyn täyttämään pöytään, hän unohtaa kaiken muun ympärillään. Ahtaa, maiskuttaa.

Ai, armon luoja…

Vastaavia kuvauksia löytyy venäläisistä klassikoista, etenkin Nikolai Gogolin Kuolleista sieluista. Varsinkin tilanomistaja Sobakevitš on aika peto pöydässä.

Paikat

Laveasti on tullut vatsan nautintoja harrastetuksi kaunokirjallisuuden myötä.

Petronius on vienyt Trimalkion pitoihin, Rabelais tutustuttanut Gargantuan röyhtäilyskaalaan. Anatole France houkutteli Kuningatar Hanhenjalan ravintolaan apotti Jerome Coignardin ja paistinkääntäjien pariin.

Jos ruoan taso vaihteli kunnon apotti lohdutti ja opasti suhtautumaan:

Vaikka viini oli hapanta ja ruoka keskinkertaista, ambrosia ja nektari virtasivat huuliltamme.

Gűnter Grassin Kampela ehtymätön eväsopas, kunhan vain eräitä sienireseptejä karttaa.

Dekkareissa olen piipahtanut Venetsiassa Donna Leonen kirjojen myötä nauttimassa komisario Brunettin professoripuolison, kreivitär Paolan loihtimista kotilounaista: zuppa di pescea, herkkutatteja ja tagliatellea.

Andrea Camillarilla ei Sisiliassa niin monimutkaista rikosta ratkaistavaksi löydy, ettei hänen komisarionsa Montalbano ehtisi pikku trattoriaan.

Espanjalaisen Manuel Vázgues Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho käy jokaisessa kirjassa parit ruokaorgiat Barcelonassa.

Miljöö ja ruoka ovat noissa kirjoissa merkittävämpiä kuin rikos ja sen tekijä.

Paikat

Kahteen paikkaan palan alati. Taidemaalari ja runoilija Jacob Flachin myötä kirjassa Minesrta Napoliin spagetille:

Spagettia puristetaan synkissä ikkunattomissa huoneissa, kuivataan kadun pölyssä keppien varassa riippumassa, keitetään hiilivalkealla, maustetaan kirpeän happamalla tomaattikastikkeella. Pöytäliinassa on sinipunaisia tahroja viinistä ja tomaateista, suolakuppi ei koskaan ole oikein puhdas ja kadulla laulaa posetiivari: Lon ta di Napoli, non si po star…

Yhä istun Moskovassa ansioituneen professori Nikolai Stepanovitšin, kenraalin, salaneuvoksen ja ritarin luona novellissa Ikävä tarina.
Hänestä kertoo A.P. Tšehov.

Professoria tympäisee jo koko elämä. Kun olemme keskustelleet pylvässaleissa suurten mestareiden kanssa, hän kutsuu sisäkköön Agnesta.

Professori, puolison suureellisiin illallisiin tympääntynyt, pyytää Agnesta valmistamaan meille kaalikeittoa, maukkaita piirakoita, omenilla täytettyä hanhea ja lahnaa jauhokastikkeessa.

Sen kaiken on pröystäilevä puoliso häneltä evännyt.

Iltamme on kerta kerralta täyttävämpi, monipuolisesti ymmärrettynä.

Hoivaksi matkalle

Elämässä ja syömisessä on paljon samaa. Pienellä näppäryydellä oppii molemmissa paistia leikatessa kätkemään parhaat palat. Kun sitten viimeiseksi tarjoilee parhaille ystävilleen ja itselleen, ei luu jää takuulla käteen.
Vaikka ovat ruhon halvimmat osat aika ajoin kaikkein maukkaimpia…

VÄINÖ IMMONEN

RAKKAUTTA ON, ÄLÄ EPÄILE SITÄ

William Shakespeare:
Sonetit
Suom. Kirsti Simonsuuri 2005
           Aale Tynni 1965

William Shakespearen elämä ei ollut alati auvoista. Hänellä oli toki oma teatteri Lontoossa, mutta samassa korttelissa oli myös mestauslava. Hän joutui kamppailemaan sen kanssa yleisöstä., kirjoittamaan verisiä näytelmiä.

Tihkuivat Shakespearen näytelmät seksiäkin. Vai mitä on sanottava peniksen kokoon ja sen toimivuuteen viittaavista näytelmien nimistä: Kesäyön unelma, Kuinka äkäpussi kesytetään, Paljon melua tyhjästä.

William Shakespearesta tiedetään lopulta varsin vähän. Niin hyvin hän peitti jälkensä. Mutta esillä hän on aina.

Shakespearen syntymäpäiväksi on merkitty 23.4.1564 ja kuolinpäiväksi 23.4.1616. Päivä on Britanniassa peruspyhimyksen päivä, joten kenties myytti ja symmetria ovat vieneet voiton totuudesta. Päivämääriä ei tiedä kukaan.

Sievistäminen

Soneteista on sanottu, että tuskinpa mistään muusta maailmankirjallisuuden teoksesta on kirjoitettu ja sanottu niin paljon älyttömyyksiä.

Intohimot ovat räiskyneet ja veriset vihollisuudet syntyneet kun niiden alkuperää, henkilögalleriaa ja tekijyyttä on pohdittu neljän vuosisadan ajan.

Ne ovat silti, tai siksi, oleellinen osa eurooppalaista sonettiperinnettä, jonka kehittäjistä tunnetuin oli Francesco Petrarca (1304 – 1374).

Kirsti Simonsuuri on kääntänyt Sonetit uudelleen suomeksi. Jos termiä kulttuuriteko ei olisi tuhottu heppoisella käytöllä, nyt sitä sopisi käyttää.

Erityisen ansiokasta on, että Simonsuuri on laatinut kustakin sonetista, niitä on 154, taustaselityksen sonetin viereiselle sivulle.

Paavo Cajander käänsi joitakin sonetteja 1913. Koko teoksen käänsi ensimmäisenä Aale Tynni vuonna 1965.

Ero Tynnin ja Simonsuuren käännöksissä on selkeä.

Tynnin kääntäessä modernismi oli jo saavuttanut asemansa Suomessa ja runon kieli oli muuttunut häpeilemättömäksi. Se ei kuitenkaan ollut Tynnin kieltä. Hänellä oli vaikeuksia käsitellä fyysistä rakkautta, himoa, intiimiyttä.
Tynnin on todettu sievistäneen siveellisesti Shakespearen ilmaisua. Simonsuuri käyttää koko arsenaalin hyväkseen, siis hyväksemme.

Kukin ratkaiskoon asian lukemansa mukaan. Sopii vain muistaa, että Sonetit-teos nousee kääntämisessä raamatun ja antiikin tragedioiden rinnalle.

Rakkaus

Sonettien pääasiallinen tarkoitus on rakkauden määrittely. Rakkaus on valtava näky, joka pakahduttaa kauneudellaan. Siis: rakkautta on olemassa, älä epäile sitä!

Kaikki rakkauden ja seksuaalisuuden muodot, lihan ja hengen heikkous, petos, uskottomuus, mustasukkaisuus ja himo yhdyntään käydään läpi ihan konkreettisesti.

Sonetit on Shakespearen intiimiä tunnustusta, mutta ihan kaikkea ei, kuten ei koskaan, pidä kirjailijaan samastaa.

Kirjassa säkeistetään myös masturboinnista, sodomiasta ja sukupuolitaudeista tavalla, josta saattaa arvella, että ne ovat elettyä, koettua, nähtyä elämää.

Mutta eletty todellisuus on läsnä myös pyhän ja henkisen rakkauden takana. Kauneus on kaikkien aistien kautta tulvivaa energiaa; kosketuksen, tuoksun, maun, koko henkisen rekisterin.

Piilotajuntaan pääsee kun yllättää itsensä löytämästä soneteista häpeää, syyllisyyttä, julmuutta.

Ja kun rakkaus katoaa, katoaa myös kauneus.

Seksuaalisuus

Shakespearen seksuaalisesta suuntautumisesta on kiistelty iät ja ajat. Sonettien puhuja on mies, jonka seksikäsitystä ei voine tulkita sovinnaiseksi.

Sonetit ovat avoimia kaikelle seksuaaliselle hienosäädölle. Niissä ei kielletä eikä tuomita.

Tutkija Katherine Duncan on todennut, että Shakespearen intensiivisimmät ja henkistyneimmät ystävyyssuhteet ilmenivät miesseurassa.

Vastoin ajan käytäntöä Shakespeare omisti kirjansa aristokraattiselle miehelle vaikka aika suosi runokirjan omistamista varakkaille ylhäisönaisille.

Siihen on ihan järkiselitys. Rakkauslyriikka oli kova laji, jolla kisattiin aatelisten taloudellisesta tuesta.

Ulkokirjalliset spekulaatiot ja faktaselitykset ovat tuhonneet monta lukukokemusta. Siksi sopii muistaa, että kaunokirjallinen teos ei ole koskaan puhtaasti todellisuutta jäljentävä, jos ei puhtaasti fiktiivinenkään.

Soneteista puuttuu hurmahenki, epätoivo, runoilija ei kulje sydämessään yön pistin.

Sonetit puhuttelee jokaista lukijaa, joka on kohdannut tai uumoileekohtaavansa elämässä rakkautta, rakkauksia tai Rakkauden.

VÄINÖ IMMONEN

MATKA PIMEÄÄN; HÄMÄRÄN RAJAMAILLE

Joseph Conrad:
Pimeyden sydän (1902)
Suom. Kristiina Kivivuori (1968)

Joseph Conrad ( 1857-1924) kirjoitti taannoin arvostamalleen ystävälle:

Se, että juuri sinä pidät kirjastani, on ihmeellisen hyvä uutinen, sillä kirjailija kirjoittaa vain puolet kirjasta, toisesta puoliskosta saa lukija pitää huolen.

Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan, meistä tuntuu, että äkkiä muistamme jotain tärkeää, jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Näin kirjoitti taas ruotsalainen kirjailija, lehtimies ja Conrad-tutkija Olof Lagercranz.

Hän kutsui Conradia viiden vuoden ajan tutkiessaan Pimeyden sydän-teosta ”jumalakseen”. Se on kiinteä ja ikuinen. Se sallii rakastaa itseään, tunkeutua syvemmälle sen salaperäiseen olemukseen. Se ei aseta mitään vaatimuksia mutta herättää kaipuun luokseen heti kun siitä erkanee.

Pimeyden sydän kertoo matkasta Afrikan ja samalla ihmismielen syvyyksiin, pimeyden ja pahuuden ytimeen.

Tarinan kertoja on merimies Charlie Marlow, jonka muuan belgialainen norsunluuta hankkiva kauppayhtiö oli palkannut Kongo-jokea seilaavan höyrylaivan kapteeniksi.
Pääosan kertomuksessa ottaa kuitenkin kauppayhtiön norsunluuagentti Kurtz.

Hänestä kuullaan koko ajan matkalla kohti hänen sijaintipaikkaansa.

Kurtz on jo rappeutunut, menettänyt todellisuudentajunsa, kadottanut korkeat ihanteensa. Mutta se päästään näkemään vasta loppua kohti edetessä. Teoksessa säilyy jännite koko ajan. Se syntyy pitkälti itse tarinasta ja sen pahaenteisestä kaiusta.

Merkillistä on, että Kurtz rypemisestään huolimatta on kiehtova hahmo. Alkuasukkaat palvoivat häntä jumalanaan, eikä Marlow itse voi inhon tunteestaan huolimatta olla ihailematta Kurtzin kutsumusta.

Conradin kieli on täynnä symboleja, jotka on mahdollista tulkita eri tavoilla. Etenkin valolla ja hämäryydellä sekä valon ja pimeän keskinäisellä vaihtelulla on tärkeä osa kertomuksessa.

Conrad kuvaa ennen kaikkea kolonialistista maailmankuvaa ja siirtomaapolitiikan raadollisuutta.

Romaani perustuu Conradin omiin kokemuksiin Kongossa 1890–91. Silloin elettiin imperialismin kukoistuskautta.

Nykyaika tuntee tarinan elokuvan kautta. Francis Ford Coppola ohjasi elokuvansa Ilmestyskirja. Nyt Pimeyden sydämen pohjalta.

Coppola siirsi tapahtumat Vietnamiin ja Kurtz on hänellä rappeutunut, mielensä menettänyt amerikkalainen eversti.

Elämä

Joseph Conrad oli alun perin Tadeus Jósez Konrad Nelecz Kórzienowski. Hän syntyi silloisessa puolalaisessa, nykyisessä ukrainalaisessa kaupungissa Berdyzczówissa.

Perhe karkotettiin sittemmin Vologdaan Venäjälle. Puolaan palattua vanhemmat kuolivat ja poika joutui enon hoiviin. Hän asui Varsovassa Nowy Świat kadun talossa numero 47. Seinässä on nykyisin muistolaatta.

17-vuotiaana Joseph lähti merimieheksi Marseillen kaupunkiin Ranskaan. Hän seilasi mm. Intian valtamerellä, Malaijin saaristossa ja Kongo-joella Afrikassa.

Sittemmin hän pestautui englantilaiseen laivaan ja jäi pysyvästi Englantiin 1894.

Onkin sanottu, että hän ajatteli puolaksi, käänsi ajatuksensa ranskaksi ja kirjoitti englanniksi.

Hänen esikuviaan olivat Flaubert, Maupassant ja Turgenjev. Hän yhdisteli Cooperin ja Stevensonin luomaa seikkailukirjaperinnettä Englannin romantiikan ajan runoilijoiden Wordsworthin ja Coleridgen maailmoihin.

Conradin teoksia ovat mm. Nostromo, joka on suomennettu myös nimellä Hopealaiva, Lordi Jim, Narkissoksen neekeri, Liekaköyden pää, novellikokoelma Nuoruus.

Conradin suhtautumista proosaan kuvaa varsin hyvin hänen lausumansa, että kaikista kirjoista romaanit, joita muusat kuulemma rakastavat, ovat aivan erityisellä tavalla myötäntunomme tarpeessa.

Josko se tarkoittaa, että olla toiveikas taiteellisessa mielessä, ei välttämättä ole sama kuin ajatella, että maailma on hyvä. Riittää kun uskoo, että ei ole mitenkään mahdotonta tehdä siitä sellaista.

VÄINÖ IMMONEN

SIEPPARIN KOHTEETON HELLYYS 

J.D. Salinger:
Sieppari ruispellossa (1951)

Suom. Pentti Saarikoski (1961)
           Arto Schroderus (2004)

J.D. Salingerin Holden Caulfield ei ole mikä tahansa rivouksia viljelevä katujätkä. Hän vie tyttöystävänsäkin teatteriin, läpäisee koulussa äidinkielen vaikka muissa aineissa reputtaakin ja saa sen vuoksi koulusta potkut.

Hänen veljensä D.B. on kirjailija, jota Holden paheksuu, koska tämä ”myy itseään Hollywoodissa”.

Holden haluaa poistaa pikkusiskon koulun seinään raapustetun Vedä käteen – kirjoituksen ja kantaa huolta minne New Yorkin Keskuspuiston ankkalammikon asukit talveksi menevät. Eikä hän puhu pelkkää slangia.

Pentti Saarikoski käänsi Siepparin slangiksi. Hyvä myyntikikkahan se oli. Arto Schroderus käyttää enimmäkseen yleiskieltä.

Klassikkohan vanha käännös on ja siinäkin mielessä, että Saarikoski ei välittänyt turvautua aina sanakirjoihin vaan pani joukkoon omiaan. samaa kikkaa hän käytti antiikin ajan runoilijoita kääntäessään.

Oppiriitoja Saarikosken käännös herättikin. Pekka Tarkka kirjoittaa Saarikosken elämäkerrassa, ettei tämä osannut Amerikan slangia ja teki käännöksen niin vauhdikkaasti, ettei ehtinyt sanakirjoja tutkia.

Monien ruokalajien ja pelien nimet on käännetty ikään kuin vähän sinne päin. Myös Holdenin tavallisimpien laatusanojen, corny, lousy ja phony, suomalaiset vastineet ovat vääriä.

Etenkin phony on kirjan keskeisimpiä sanoja. Saarikoski käänsi sen roistoksi tai dorkaksi. Schroderuksen valinta on falski. Sen minkä Saarikoski käänsi ”hyi helvetti”, Schroderus vaihtoi sanonnaksi ”hervoton juttu”.

Tarkka sanoi senkin, ettei Saariskoski hallinnut 60-luvun helsinkiläisten koulupoikien kieltä. Itse saarikoski huudahti tuohon: ”En edes osaisi puhua sitä. Minähän olen sivistynyt ihminen.”

Kahden itselleen vieraan kielen välille hän kehitti käännöksensä kielen. Saarikosken Sieppari onkin oikeastaan sovitus. Sitä on sanottu hauskaksi, väärennökseksi, nokkelaksi, virkeäksi ja huvittavaksi.

Sami J. Anteroinen on todennut pro gradussaan Saarikoski-syndroomasta, että hänellä oli taipumus tehdä käännös puoli metriä alkutekstin yläpuolelle. Erilaiset idiomit, slangisanat, dialogi ja nyanssit vaikeuttavat kääntäjän työtä. Koska Saarikoski toimi usein arvailujen varassa, niin Anteroisen mielestä kirjan sanoma jää puolitiehen.

Pyhiinvaellus New Yorkissa

Sieppari, kuten useimmat uuden käännöksen lukeneet, ovat ymmärtäneet, on pyhiinvaellus New Yorkissa.

Holden Caulfield saa siis sisäoppilaitoksesta potkut. Parin vuorokauden odysseiansa aikana hän etsii itseään ja uusia kokemuksia yökerhoista, hotelleista, prostituoidun luota.

Tarinaansa hän kertoo meille sairaalan vuoteesta.

Kirjailija Petri Tamminen on hoksannut, että kirjan perustunne on kohteeton hellyys. Ihmiset rakastavat toisiaan vain unissaan ja erossa ollessaan; läheisyys on väkivaltaa. Holdenia kosketaan kolme kertaa: entinen englannin opettaja Antonili alkaa yöllä hipelöidä, koulukaveri Stradlater ja hotellin hissipoika Maurice lyövät turpaan. Kun Holden tapaa aikuisia, joihin voi luottaa, he ovat nunnia matkalla luostariin.

Holden ei rakasta läsnä olevia vaan kuolleita kuten pikkuveljeään Allieta ja toisaalla olevia kuten Jane Gallagheria.

Holden on vilpittömien asialla ja pitää yhteyttä lapsuuteensa. Hänessä on lopulta ristiretkeläisen paatosta, katoavaa pyhyyttä läpiarkisessa aikuisten maailmassa.
Hän ei koskaan kilju ”hyvää onnea” kenellekään.

Salinger kirjoitti tätä esikoisteostaan kymmenen vuotta ja viljelee siinä kristinuskon ja antiikin mytologiaa.

Uutta käännöstä oli jo siinäkin mielessä palkitsevampaa lukea kuin Saarikosken sovitusta. Siinähän oli sanastokin liitteenä.

Sieppari ruispellossa ilmestyi USA:ssa 1951. Se on ollut siellä sensuroijien suosikki. 1966–75 se oli USA:n sensuroiduin teos.

Vielä niinkin myöhään kuin 1989 se oli kielletty Kaliforniassa säädyttömän sisältönsä vuoksi. Myyty sitä on noin 60 miljoonaa kappaletta.

J.D. Salinger kirjoitti vähän ja katosi kirjallisilta kentiltä. Mutta Holden Caulfield on ikuinen.

VÄINÖ IMMONEN


PUUT JA HEIDÄN ISTUTTAJANSA

Jean Giono:
Mies joka istutti puita
Suom. Tuukka Kangasluoma

Ainoa tapa hallita luontoa on totella sitä. Luontohan ei ole hyväntahtoinen. Levottoman piittaamattomasti se saa kaiken toimimaan tarkoituksenmukaisesti.

William Shakespeare sanoi sen näin:


Elämämme, ihmisten ahdisteluista, / nyt löytää puiden kielet, / soljuvien purojen kirjallisuuden, / kivien saarnat ja kaiken hyvyyden.

Muunkinlaista luonnonkauneuden hyödyntämistä on. Niin monet pääkonttorit ja tehtaat on rakennettu kauneimpien vesireittien varrelle.

Jean Giono oli ainakin kahdessa mielessä poikkeuksellinen kirjailija. Ensinnäkin: hän syntyi Manosquen kaupungissa Provencessa 1895 ja siellä myös kuoli 1970. Käytännöllisesti katsoen hän eli koko elämänsä siellä, loitolla Pariisin kirjailijatihentymästä.

Toiseksi: hän oli tinkimätön pasifisti. Toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikana hän istui useita kuukausia vankilassa. Mutta ei häntä, juuri pasifismin vuoksi, hyväksynyt vastarintaliikekään.

Suotta ei Giono sanonut: Puhtaasti intellektuellit mietiskelyt ovat riistäneet kaikkeudelta sen pyhän vaipan.
Gionolta on suomennettu kaksi romaania, Maailman laulu ja Husaari katolla.

Mies joka istutti puita on 25-sivuinen novelli. Se on kirjoitettu 1950-luvulla ja sen on sanottu synnyttäneen metsänistutusliikkeitä ympäri maailmaa ja vihreän aallon myötä siitä tuli Ranskan ekologien tiennäyttäjä.

Kyseessä on Elzéard Bouffierdin tarina. Ohuudestaan huolimatta se kattaa ajanjakson 1913–1947.

Bouffierd oli alun perin talonpoika, joka ryhtyi lammaspaimeneksi ja mehiläistenhoitajaksi ja vetäytyi näin yksinäisyyteen.

Hän sulki sodat tajuntansa ulkopuolelle. Hänen elämänsä teema oli elämän varjelu tai pikemminkin sen elvyttäminen siellä, missä se inhimillisin toimin oli vielä mahdollista, analysoi kirjan suomentaja Tuukka Kangasluoma jälkisanoissaan.

Kirjan minäkertoja tapaa Bouffierdin patikkaretkellään ja jää hänen luokseen muutamaksi päiväksi. Vuosien mittaan, vain sodat sen keskeyttävät, hän vierailee sitten säännöllisesti Bouffierdin luona.

Kiinnostus mieheen herää kun aamulla lähtee vuorille lampaineen mutta jättää paimensauvan kotiin ja ottaa mukaan tammenterhopussin ja rautakangen. Ja koiran tietysti. Se huolehtii lampaista.

Bouffierd ei tiennyt olivatko maat valtion vai yksityisen, Niistä ei kukaan vain näyttänyt välittävän.

"Luonnometsä"

Alkuun Bouffierd pani kasvamaan satatuhatta puuta. Kaksikymmentätuhatta versoi puiksi ja lopulta kymmenentuhatta kasvoi siellä missä ennen ei ollut mitään.
Vuosikymmenten kuluessa alueella kävi metsämiehiä, jotka panivat merkille vesakot ja kuittasivat sen luonnon oikutteluksi.

Niin Bouffierdin elämäntyö saattoi kehkeytyä rauhassa. Jos joku olisi aavistanut mitä alueelle tapahtui, niin takuulla vastarinta olisi noussut.

Oli Bouffierdilla epäonneakin 10 000 vaahteran istuttaminen epäonnistui, mutta pyökit menestyivät sitten jopa tammea paremmin.

1933 hän sai vieraakseen metsänhoitajan, joka hämmästeli uskomattoman laajaa ”luonnonmetsää”. Hän ei ollut koskaan nähnyt metsän uusiutuvan itsekseen tällä tavalla.

Bouffierd pysyi vaiti.

Kohta hänen luokseen tuli korkea-arvoinen delegaatio äimistelemään samaa asiaa. Jopa kansanedustaja vaikuttui näkemästään.

Bopuffierd ei heistä piitannut vaan istutti parinkymmenen kilometrin päässä puita.
Viimeisen kerran kertoja tapaa Bouffierdin 1945. Kaikki oli ennen niin tylyllä alueella muuttunut. Jopa ilmakin. Kuivat ja rajut puuskatuulet olivat poissa ja tilalla lämpimät henkäykset. Puiden ansiosta myös purot vuorilta ryöppysivät keräilyaltaaseen, josta oli tullut yleinen vedenottopaikka.

Josko Bouffierdin tarinan kohdalla sopii puhua hengen suuruudesta ja pyyteettömästä antautumisesta maailman pelastamiselle?

Voi hyvinkin olla, että meluttomat yksittäiset teot, joiden tekijää ei kukaan huomaa, luovat lopulta maailmaan harmonian.

VÄINÖ IMMONEN

MAIGRET IHMISKOHTALOJEN PAIKKAAJANA

Georges Simenon:
Maigret-sarja

Takuuvarma tietovisailukysymys: mitkä ovat Georges Simenonin (1903–1989) luoman Maigret’n etunimet? Jules-Joseph Anthelme. Entä hänen vaimonsa etunimi? Henrietta.

Kohtasin nuorena kolme rikoksen selvittäjää. He ovat Raymond Chandlerin Philip Marlowe, Dashiell Hammetin Sam Spade ja Georges Simenonin Maigret. Sen jälkeen muut rikosromaanit ovat olleet täytettä.

Maigret on silläkin tavalla elävä, että olen vaeltanut Pariisissa pitkin Boulevard Richard Lenoiria Maigret’n asuintalolle. Lähellä on ollut, etten ole pistäytynyt Quai des Orfévresille vilkaisemassa hänen työhuonettaan. Lukuisissa bistroissa on tullut tavoitelluksi Brasserie Dauphinen tunnelmaa.

Maigret on yhä se harvapuheinen mies, joka polttaa piippua, pistäytyy mielellään siemaisemassa olutta, viiniä tai calvadosta koskaan päihtymättä.

Maigret on valmis ymmärtämään rikosta mutta ei hyväksymään tai puolustamaan sitä. Hän ei tarvitse pamppua eikä pistoolia, mutta kuulustelut saattavat venyä kahdenkymmenkuuden tunnin mittaisiksi.

Maigret’n keinot ovat loitolla nykypäivän keinotekoisista superetsivistä. Jo siksikin yhtä Maigret-kirjaa ei huoli muistella vaan koko sarjaa ja sen henkeä.

Simenon kirjoitti ensimmäisen Maigret-romaanin 1929. Se oli oli Maigret ja latvialainen. Se julkaistiin sarjan viidentenä. Ensimmäinen julkaistu oli Maigret ja kuollut kauppamatkustaja. Viimeiseksi jäi Maigret ja monsieur Charles vuodelta 1972.

Ensimmäinen suomennettu Maigret julkaistiin vuonna 1953. Se oli Komisario Maigret'n ensimmäinen juttu vuodelta 1949.

Analyyseja

Otetaan auktoriteetit avuksi.
Veijo Meri on oivallisesti kirkastanut, että Maigret-kirjoja pidetään Simenonin parhaina. Itse hänen oli sitä vaikea hyväksyä.

Näkökulma on aina Maigret’ssa. Kun hän on kokenut rikostutkija ja sitä paitsi rauhallinen, tasapainoinen mies, jolla on lautamiehen järkeä ja talonpoikaista oveluutta, vinotkin tapahtumat hahmottuvat asiallisesti ja terveesti.

Maigret’n turmeltumattomuus ja häveliäisyys kuittaavat kammottavimmat rikosten piirteet, niiden perverssit yksityiskohdat, lyhyesti ja kaikkein niljakkaisimpia näkyjä Maigret ei edes rupea katomaan vaan kääntää selkäänsä.

Toinen Maigret-tuntija on Turun yliopiston psykiatrian professori, emeritus, Yrjö O. Alanen. Hän on kirjoittanut Maigret’sta esseen psykiatrin silmin.

Hän mainitsee kuinka kirjojen taso vaihtelee. Kypsimmät Simenon kirjoitti 40-luvulla ja kaudella 1949–55.

Psykiatria kiinnostaa varsinkin Maigret’n tutkimusmenetelmät, jotka eivät etene loogisen järjestelmällisesti vaan hän tutustuu eteensä tulleisiin henkilöihin ikään kuin heidän nahkoihinsa paneutuen, heidät itsessään tuntien. Ymmärtämiseen pyrkiminenhän on myös psykoterapeutin työtä.

Komisario Maigret’n ensimmäinen juttu-kirjassa tututustaan hänen taustaansa. Se kiinnostaa Alasta.

Maigret on Keski-Ranskassa kasvanut tilanhoitajan poika, joka halusi tulla lääkäriksi (!). Raha nousi kuitenkin esteeksi ja opinnot keskeyttivät.

Maigret’stä tuli poliisi, joka ymmärsi varsin pian, että kuten ei psykoanalyysissa ei myöskään poliisin työssä kaikki yhdellä silmäyksellä. Maigret’n nuoruusihanne olikin olla ”hyvin viisas ja samalla ennen kaikkea hyvin ymmärtäväinen ihminen, joka olisi esimerkiksi samalla kertaa pappi ja lääkäri, ihmiskohtalojen paikkaaja”.

Psykologinen ymmärtämys ja kontaktikyky auttavat Maigret’ta myös ajamaan syylliset tunnustamaan tekonsa, ainakin yhtä usein kuin kovat otteet. Maigret käyttää hyväkseen myös joidenkin rikollisten piilevää tarvetta saada rangaistus.

Maigret’n empaattista jälkihoitoa rikollisille tapaamme useissa kirjoissa. Erään pikkuroiston keuhkotautiselle tyttöystävälle hän järjestää parantolapaikan.
Hyvät esimerkit eivät osoita vaan näyttävät, voisi olla tämän kirjoituksen motto.

VÄINÖ IMMONEN


IHMISEN EHDOT

Willy Kyrklund:
Mestari Ma (71 s. 1951)


Suom. Eeva-Liisa Manner (1962)

Kirjailija Pekka Kejosella on ollut tapana istuskella työhuoneessani. Yli neljännesvuosisata vuotta sitten hän äkillisesti lausahti:

 Etsin kysymystä, johon ihmiselämä on vastaus.

Valpastuin välittömästi. Pekka selvensi, että niin alkaa Willy Kyrklundin teos Mestari Ma.

Jokaisella lukijalla on muutama ehtymätön eväskirja, povitaskuunkin mahtuva. Mestari Masta kehkeytyi semmoinen.

Willy Kyrklund syntyi 1921 Helsingissä, vietti lapsuutensa Karjalassa Harlussa, kävi lyseon Helsingissä, opiskeli juridiikkaa ja sittemmin luonnontieteitä.

Ruotsiin hän muutti pysyvästi 1947. Kulttuuritappio Suomelle sekin. Kyrklundin on sanottu kirjoittaneen vuosikymmeniin kauneinta ruotsia.

Eeva-Liisa Manner on sanonut, että Ma on kiinalainen pastišši ja samalla kaihtamaton kertomus oppineen virkamiehen Ma-futsen vaiheista kahden palatsivallankumouksen välissä.

Vaikeasti luokiteltava, mutta ei vaikeasti luettava, kirja se on.

Kirja on vuoropuhelua. Mestari Man ajatusten selittäjäksi Kyrklund on sijoittanut oppineen Lin. Kirjaan sisältyy hellyttävä rakkauskertomus ikään kuin tekstin toisena kerroksena. Mata rakastava neiti Yao kirjoittaa jokaiseen kappaleeseen tulkintansa mestarin filosofiasta ja mietteistä.

Ma oivaltaa syvästi elämän sitkeän pakonomaisuuden ja ihmisen avuttomuuden ja se johtaa hänet arkamaisuuteen, saamattomuuteen ja haluttomuuteen, niin kuin se johtaa toiset hurjuuteen ja väkivaltaisuuteen.

Ma ei ole koskaan voinut hyväksyä ihmisen ehtoja: Taipua, olla järkevä, olla vaatimaton, kestää keskinkertaisuuteni, silottaa kyvyttömyyteni, sitä en oppinut koskaan.

Mutta ei Mestari Ma ole lohduton kirja. Malla on taipumusta alakuloisuuteen, mutta ”eihän risainen nuttu ole niin kuuma auringonpaisteessa ja sateen jälkeen se kuivuu nopeammin”.

Romaanissaan Solange (suom. 1975) Kyrklund kirjoittaa:

Niin kuin rohkeus edellyttää pelkoa ja pelon voittamista, niin nöyryys edellyttää ylpeyttä ja ylpeyden voittamista.

Jos Ma taas onkin liian tietoinen ja tiedossaan liian voimaton kukistaakseen ylpeytensä tai pelkonsa, niin kuitenkin hänen argumenttinsa ovat täynnä älyn epätoivon-rohkeutta, kirkastaa Eeva-Liisa Manner.

Yaon ja Lin kommentit antavat Man viisaudelle surullisen sadun ja kolkon historiallisen kertomuksen puitteet. Mutta todellisuudessa kaikki suuntautuu valoon, tai valosta.

Ma sanookin: Antakaa minulle kiinteä piste, että saan ripustaa takkini naulaan. Kun ei olisi vain niin pimeä.

Pertti Nieminen on oivaltanut, että Kyrklundiin on mahdotonta iskeä minkään aatteen tai ismin leimaa. Hän on kyllä satiirinen yhteiskuntakriitikko, ihmismielen säälimätön erittelijä ja elinehtojen pohdiskelija, mutta hän ei tee sitä sormella osoittamalla.

Willy Kyrklundilta on suomennettu Solangen lisäksi novellikokoelmat Kahdeksan muunnelmaa ja Liian innokas rakastaja sekä yhtenä niteenä pohdiskelut Oikea tunne ja Hyvyydestä.

Rakkauden avuttomuus, rakastumisen ja rakastamisen hauras harha ovat aiheena useissa teksteissä.

Näinkin hän sanoi:

 En ole kiinnostunut ihmisistä. Olen kiinnostunut ihmisen ehdoista. Ihmisen ehdot ovat ihmisen ulkopuolella; ne ovat seikkoja, jotka muovaavat ja rajoittavat häntä.

Niin se käy. Ei hektisellä nykyihmisellä ole taipumusta mietiskelyyn. Se on yksinäisten, joutilaiden ja filosofien taipumus. Tai kirous.

VÄINÖ IMMONEN

HUUDON JA NAURUN EHTYMÄTÖN ABSURDI LÄHDE

Nikolai Gogol:
Päällysviitta (1841, 37 s.)
Suom. Juhani Konkka

Kaksi huutoa on jäänyt tauotta kiirimään maailmaani. Toinen nousee Edvard Munchin taulusta, jossa yksinäinen nainen seisoo sillalla auttamattomasti eristettynä taka-alan välinpitämättömistä ihmisistä.

Se on porvarillinen huuto, freudilainen huuto, huuto sisimmästä, huijauksen nostattama huuto, avuton huuto konfliktien valhekuvan edessä.

Toinen huuto kuuluu tuskaisena epätoivon ja ilottomuuden syvyyksistä, petettyjen, poljettujen ja nöyryytettyjen todellisuudesta.

Se on Nikolai Gogolin (1809 – 1852) Päällysviitan Akaki Akakijevitšin huuto pakkasyönä holvikäytävässä, kun häneltä on ryövätty upouusi päällysviitta.

Christer Kihlman on hoksannut, että se on proletaarinen, aineellisen hädän kauhea ja voimaton huuto.

Gogolia on aina luettu humoristina. Sellainenkin hän on. Gogolia lukiessa alussa on hauskaa, lopussa itkettää. Gogol muuttikin kirjallisuudessa käsitykset koomisesta ja traagisesta.

Veijo Meri on todennutkin, että elämä oli Gogolista kauppabasaari, jossa kaikki oli kaupan, tavarat ja ihmiset, elävät ja kuolleet.

Gogolia pidetäänkin modernin absurdin kirjallisuuden ja teatterin isänä. Uusi ja uudistava lähti liikkeelle novelleista Päällysviitta, Nenä ja Mielipuolen päiväkirja.

Työpaikkakiusattu

Päällysviitan juoni on varsin yksinkertainen. Köyhä, pieni kirjuri tekee suuren päätöksen ja tilaa uuden päällysviitan.

On häntä töissä vanhasta viitasta(kin) pilkattu. Kirjuri on syrjäänvetäytyvä ja oiva kokkapuheiden ja pilanteon kohde. Kunnes kerran hän tuskastuu ja kysyy: Miksi te kiusaatte minua? Sävy on sitä lajia, että hanakinkin kiusaaja loittonee.

Akaki Akakijevitš elämä on vaatimatonta. Hän asuu vuokrahuoneessa ja viettää niukkaliekkistä elämää. Töissä hänelle tarjotaan tärkeämpää tehtävää, mutta hän tuskastuu ja tahtoo päästä entiselle vaatimattomalle paikalleen.

Päällysviittahanke muuttaa kaiken. Toki hänen on ponnisteltava, tingittävä, säästettävä saadakseen rahat kokoon. Hän jopa kävelee kadulla varpaillaan estääkseen kengänpohjien kulumisen.

Kun viitta valmistuu, niin kirjuri arvelee nousseensa sosiaalisen asteikon puolapuilla useita askelmia. Kun viitta on ensimmäistä iltaa juhlissa hänen yllään – ja kaikkien ihasteltavana – se ryöstetään häneltä pimeällä kadulla.

Hän yrittää selvityttää asiaa poliisien ja vaikutusvaltaisen virkamiehen avulla. Hänet sysitään syrjään, komennetaan ulos. Mitä nyt yhdestä viitasta!

Akaki Akakijevitš kuolee suruunsa ja hänen haamunsa kiertää sen jälkeen  kaupungissa tempomassa päällysviittoja ihmisten yltä. Kauhun hetkiä kokee myös se vaikutusvaltainen henkilö.

Siinä missä Hamlet on neuroottisen oppineen uni, on Päällysviitta groteski ja julma painajaisuni, on Vladimir Nabokov kirkastanut kirjassaan Nikolai Gogol.

Valtaosa lukijoista haluaa nauraa tarinalle ja pitää selvänä, että Gogol nauraa byrokraateille. Nabokov taas vaatii: antakaa Päällysviitalle luova lukija, hän ymmärtää mistä siinä on todella kysymys.

Absurdi on Gogolin lempimuusa. Eikä absurdi tarkoita hänellä omituista eikä koomista.

Eihän ihmistä voi laittaa absurdeihin tilanteisiin, jos koko maailma, jossa hän elää on absurdi.

Päällysviitan päähenkilö on absurdi, koska hän on säälittävä, koska hän on inhimillinen ja koska hänet ovat synnyttäneet juuri ne voimat, jotka näyttävät olevan hänelle niin vastakohtaisia.

Gogolin käsialan tunnistaa siitä, että luovasti lukiessa syntyy vaikutelma jostain naurettavasta ja samaan aikaan valtavan suuresta, joka alati piileksii nurkan takana.

Suru ja ilo sisäkkäin

Tässä loputtoman turhuuden maailmassa, turhan nöyryyden ja turhan vallanhimon maailmassa, korkein aste minkä intohimo, halu, luova kutsumus voi saavuttaa, on uusi päällysviitta, jota räätälit ja asiakkaat palvovat polvillaan.

Näin tiivistää Nabokov eikä tarkoita moraalisia kysymyksiä eikä moraalisia opetuksia.
Eihän Gogol koskaan asettunut teoksissaan kenenkään, ei poljetunkaan, puolelle. Kyllä hänellä silti jonkinlainen elämänfilosofia ja aate oli, kuten kaikilla meillä on.

Meren mukaan Gogolilla se vain oli tavattoman suuri. Oli se moderninkin, nykypäivään soveltuva, johon kuuluivat olemattomuus (elämättömyys), tyhjyys ja kaiken paikkansa pitämättömyys.

Eikä Gogolin naurua aiheuttanut ohimenevä ärtymys tai sapekas sairaalloinen luonteenlaatu, eikä kevytmielinen nauru, jolla viihtymättömiä ihmisiä ajankuluksi huvitetaan.

Eikä se ollut myöskään satiirikon kulmikas nauru, vaan se suihkusi vuolaana naurun ehtymättömästä lähteestä; ilon ja surun sisäkkäisyydestä.

VÄINÖ IMMONEN

VELJESVIHA

Torgny Lindgren:
Kimalaisen mettä
Suom. Rauno Ekholm
(Tammen Keltainen kirjasto 1996, 161 s.)

Vuosikymmenten myötä käy yhä selvemmäksi, että ei taidetta saata ymmärtää määritelmistä käsin, ei ohjelmoidusti vaan myötäelämällä. Siksi lukeminen ei voi olla vain tunkeutumista mysteeriin vaan sen vastaanottamista, elämistä siinä, sen kanssa.

Torgny Lindgrenin Kimalaisen mettä antaa vielä enemmän.

Kärsimyksen välttämättömyys on ymmärrettävissä näinkin: koska fyysinen kipu estää meitä ruhjoutumasta, niin yhtä mielekästä saattaa arvella sielullisenkin tuskan olevan eli jossain on menty vikaan.

Lindgrenin (s.1938) Kimalaisen mettä on kautta aikain toinen pohjoismainen kirja, joka hyväksyttiin Tammen Keltaiseen kirjastoon. Se sai 1955 Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Augustin.

Torgny Lindgren on Ruotsin Akatemian jäsen, joka aloitti kirjailijanuransa 1960-luvun puolivälissä runoilla. Romaani Bat Seba (1984) nosti hänet kansainvälisesti tunnetuksi. Suomeksi häneltä on julkaistu kaksi runokokoelmaa ja kuusi romaania. Viimeksi tänä keväänä Akvaviitti.

Kimalaisen mettä alkaa siitä, kun naiskirjailija käy pitämässä länsipohjalaisessa syrjäkylässä luennon pyhimyksistä.

Yöksi hän joutuu iäkkään Haraldin luokse. Harald sairastaa syöpää. Kukkulan takana asuu hänen veljensä Olof, parantuntumattomasti sydänsairas.

Veljesten välillä vallitsee viha. He eivät ole toistensa kanssa tekemisissä. Uuraasti Harald vahtaa, vieläkö Olofin talon piipusta nousee savu. Elääkö tämä vielä?

Veljekset käyvät järjetöntä mykkää ja näkymätöntä taistelua siitä, kumpi elää pitempään. Harald on päättänyt, että jos Olof kuolee, hän purkaa tämän talon ja rakentaa tilalle suomalaisen saunan, jossa on mukulakivikiuas.

Ankaran lumituiskun vuoksi kirjailija joutuu jäämään Haraldin taloon, saa sieltä yläkerran huoneen, jossa voi kirjoittaa. Lopulta kirjailija ei saa lähteneeksi. Hänen osakseen tulee kuunnella veljesten elämäntarinat. Kummallakin on näkemyksensä, sepitteensä, faktansa.

Lumet satavat, aurausauto tulee, lumet sulavat, tulee kesää, satavat uudet lumet.
Veljeksillä on kaikki ollut alussa yhteistä, naista myöten – ja poikaa. Niistäkin tämä tarina koostuu ja ennen kaikkea päätöskivuista, jotka ovat tavattoman työläitä. menneisyyden kivut ovat sameita, suttuisia.

Moderniksi legendaksi tätä kirjaa rohkenee kutsua. Sitä ei pidä siis lukea ahdistuneesti, ahdistuen. Valoa on, jos sitä taskulampun valossa välillä on haettavakin. Lindgrenin myötäelävä huumori on siellä jossain, nyanssien jatkeena.

Juuri niukkuuteen Lindgrenin kieli pohjaa. Hän ei lavertele vaan antaa lukijalle mahdollisuuden oivaltaa.

Eräänä yhteisenä muistona veljeksillä on isoisä, joka etsi koiran kanssa kimalaisen mettä ja putosi syvään kaivoon. Kukaan ei heitä löytänyt ja jompikumpi söi toisen…
Veljesten (siis kumman?) poika, Lars, taas kuolee pienenä.

Tämä keskellä kirjailija kirjoittaa tarinaa Kristoforos-pyhimyksestä. Kristoforoshan suostui palvelemaan vain kaikkein vahvinta. Kuningas ja Paholainen olivat pelokkaita, joten jäljelle jäi vain Jeesus-lapsi, jonka Kristoforos otti kantaakseen joen yli. Kantaminen jatkuu yhä.

Tästä saattaa vetää oiva kudelman veljeksiin. Niin heidän kuin Kristoforoksen elämä oli ”suurenmoista” ja järkyttävää.

Mutta josko loppukietaisuksi suvaitaan ajatella näin: molemmissa tapauksissa on kyse sairaalloisen ylikorostuneesta ja liioittelusta vaatimisesta itseltään. Siis elämän henkilökohtaisen tarkoituksen ja sisällön puute ilmenee jyrkimmin kohtalokkaana elämäntunteen typistymisenä ja yksiselitteisyytenä. Niin noutajalle aurataan tietä tulla.

Tekee mieli, pitkästä aikaa, puhua taiteen yksinkertaisesta kauneudesta ja rujoudesta. Taiteen kaavat ovat samat kuin elämän ja riippuvaisia epävakaista, epäluotettavista seikoista, jotka alati muuttavat muotoaan.

Siitäkin kuteesta on elämä tehty.

VÄINÖ IMMONEN

TOINEN HEISTÄ ON EREHDYS

José Saramago:
Toinen minä
Suom. Erkki Kirjalainen
Tammen keltainen kirjasto 2005, 374 s.)

José Saramago (16.11.1922 -) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1988. Lautakunta perusteli päätöstään sanomalla, että Saramago luo mielikuvituksen, myötätunnon ja ironian kannattelemilla vertauksillaan pakenevan todellisuuden yhä uudelleen käden ulottuville.

Voi sanoa niinkin, että hänen kielensä ja lauserakenteensa ovat vuolaita ja jäljittelevät ihmisten ajatuksia. Yksi virke voi olla sivun mittainen. Keskusteluissa vuorosanat on eroteltu toisistaan ainoastaan pilkuilla ja isolla alkukirjaimella.

Saramagoa ei saata sanoa helposti luettavaksi. Mutta hänen kirjansa ovat pohdiskelevia ja mielikuvituksellisia. On häntä sanottu maagiseksi realistiksikin. Mainio esimerkki on siitä ensimmäinen Saramagolta suomennettu teos Baltasar ja Blimunda. Älkäämme silti sotkeko häntä Etelä-Amerikan suuriin maagikkoihin, Gabriel Garcia Marqueziin tai Jorge Amadoon.

Saramago on julkaissut 15 romaania, joista yhdeksän suomennettu.

Toinen minä – teosta voi hyvillä mielin suositella sisäänajoksi Saramagon maailmaan. Kirjaa on mainittu hirtehiseksi. On se sitäkin, koska allegorisen verhon takaa kirjailija sivaltelee maailmaa, sen menoa, lavastuksia ja ilmiöitä nohevasti.

Tarina on kepeähkö kertomus historian lehtorista nimeltä Tertuliano Máximo Afonsosta, joka on masentunut ja eronnut.

Kollega kehottaa häntä katsomaan erään elokuvan ja Afonso hätkähtää. Yhdessä sivuosassa esiintyy hänen täydellinen kaksoisolentonsa, ääntä ja eleitä myöten.
Afonso saa pakkomieltään tavata tuo näyttelijä. He tapaavatkin ja joutuvat kysymään kumpi oli ensin. Kumpi joutuu lähtemään ensin? Kumpi on kopio?

Tarina vie siis lukijan perimmäisten kysymysten äärelle ihmisen todellisesta identiteetistä aina kloonaukseen.

Vaikka tarina huvittaa, on sen loppuratkaisu yllättävä, järkyttäväkin. Suotta ei Saramago ole todennut, että on onnistunut istuttamaan henkilöhahmoja lisäkkeiksi siihen mieheen, joka hän kerran oli.

Saattaisi sanoa, että toisaalta hän on henkilöhahmojen luoja, mutta samalla itse niiden luoma.

On hän, Portugalin kommunististen puolueen jäsen vuodesta 1969 saakka, kirjoittanut luomisesta paljonkin, etenkin romaanissaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (1991). Hän joutui katolisessa kotimaassaan vaikeuksiin ja on siitä pitäen asunut vaimonsa kanssa Lanzarotella.

Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta Portugalin merkittävintä kirjallisuuspalkintoa 1995.

Viimeksi Saramagolta on käännetty romaani Oikukas kuolema viime vuonna.

VÄINÖ IMMONEN

NENÄ JOKA HAISTOI ILON JA SURUN

Nikolai Gogolin syntymästä on kulunut aprillipäivänä (!) 200 vuotta

Nikolai Gogolin (1.4.1809 – 4.3.1852) kirjallinen ura alkoi ja päättyi yhtä traagisesti – hän poltti teoksensa.

Ensimmäisenä Gogolista muistetaan aina nenä. Se oli niin terävä ja pitkä, että hän ylettyi koskettamaan alahuulellaan sen kärkeä. Freudilaisten mukaan Gogolin maailmassa ihmiset oli käännetty ylösalaisin. Niin nenäkin vastasi muuatta toista ruumiinosaa.

Gogol itse kertoi, että lääkärit olivat Pariisissa huomanneet hänen vatsansa olevan ylösalaisin.

Vatsa oli hänen kertomustensa kaunotar, nenä sankari.

Nurinkurisuudesta kertoo jo Ukrainassa vietetty lapsuus. Gogol käveli itsepäisesti tien väärää puolta, piti kenkiä väärissä jaloissa ja kalusti huoneensa Liisa Peilimaassa -logiikan mukaisesti.

Suotta ei Gogolia pidetä absurdin kirjallisuuden ja teatterin isänä. Gogolia on aina luettu, liiankin yksitasoisesti, humoristina. Sellainenkin hän oli. Siksi Gogolia lukiessa alussa naurattaa ja lopussa itkettää.

Suoritettuaan loppututkinnon Gogol matkusti Pietariin. Hän lepatteli (gogol = telkkä) virkamiestyöstä toiseen. Ystävien välityksellä hän pääsi historianopettajaksi tyttökouluun ja maailmanhistorian apulaisprofessoriksi yliopistoon.

Ensimmäisen luennon hän selvitti kaunopuheisella runollisuudella. Sitten hän ilmestyi luennoille poski siteessä. Hän ei, muka, pystynyt puhumaan hammassäryn vuoksi.

Tuotanto

Kirjallisen uransa Gogol aloitti runoelmalla Hanz Kűchelgraten. Vastaanotto oli luhistava ja Gogol osti koko painoksen ja poltti sen. Saman tien hän matkusti Pohjois-Saksaan.

Siitä alkoi hänen kytönsä paeta paniikissa ulkomaille kun kritiikki kohteli häntä kaltoin.

Gogol julkaisi kaksi kertomuskokoelmaa, Iltoja maatalossa Dikankan lähellä 1931 ja Mirgorodin 1835. Vladimir Nabokov pitää painajaisena ajatusta, että Gogol olisi jäänyt Dneprin rantoja harhailevien aaveiden, burleskien juutalaisten ja tulisten kasakoiden (Taras Bulba) kuvaajaksi.

Nikolai Gogolin paras luomisvaihe oli lyhyt. Hän kirjoitti vuonna 1833 parhaan puhtaasti humoristisen tarinansa Kertomus siitä kuinka Ivan Ivanovitš ja Ivan Nikiforovitš riitautuivat.

 Samana vuonna ilmestyivät mm. Nevan valtakatu, Mielipuolen päiväkirja ja Muotokuva.
Samoihin aikoihin Gogol kirjoitti novellinsa Nenä, kertomuksen miehestä, jonka nenä lähtee herrasmiehen hahmossa kuljeksimaan kaupungille. Samaan aikaan syntyivät näytelmät Naimahankkeet ja Reviisori.

Reviisorin ensiesitys oli 1.5.1836. Venäjällä elettiin Nikolai I:n tiukan sensuurin aikaan. Outoa kyllä, niin tsaari itse käski, että näytelmä on esitettävä.

Despootti ei tajunnut millaisen taudinsiemenen hän kylvi näin venäläiskirjailijoiden teksteihin. Näytelmähän oli läpeensä korruptoituneen virkamieskunnan arvostelua, naurua sille, sen hölmöydelle.

Reviisorin mottona oli kansanviisaus: Ei sovi peiliä syyttää, jos naama on vino. Gogol asetti peilin yleisön eteen mutta se nauroikin vain hänen henkilöilleen, eikä nähnyt itseään peilissä.

Gogol kiukustui ja pakeni ulkomaille. Hän asui siellä 12 vuotta ja vain piipahti välillä Venäjällä.

Läheisin ja rakkain Gogolille oli Rooma, sen taivas: ”Kauttaaltaan hopeahohtoinen ja satiinilta läikehtivä.”

Gogol luki 1839–40 Kuolleista sieluista ensimmäiset luvut kirjalliselle ystävilleen Venäjällä. Samoihin aikoihin hän sai valmiiksi toisen ikikestävän tarinan – Päällysviitan.

Kuolleet sielut julkaistiin 1842. Onnellinen hän joka osaa lukea sen venäjäksi.
N:n kaupunkiin saapuu miellyttävä tilanomistaja Pavel Ivanovitš Tšitšikov. Hän haluaa ostaa, salapäin, kuolleita sieluja eli yhä veroluetteloissa olevia kuolleita talonpoikia.

Siitä kirja kasvaa klassikon mittoihinsa.

Ikihuuto

Gogolin osa oli kuitenkin langeta uskonnon kiroihin. Lopulliseen tuhoon hänet vei ahdashenkinen pappi isä Matvei. Gogol ryhtyi jopa kirjoittamaan Kuolleille sieluille jatkoa. Hanke oli mahdoton. Gogol paastosi ja rukoili, kunnes poltti jäljelle jääneet kirjoituksensa.

Gogolin loppu oli kuin pirun riivaama pyhimyslegenda.

Päällysviitta oli tärkeä symbolitestamentti juuri tällekin hetkelle. Tässä loputtoman turhuuden maailmassa, turhan nöyryyden ja turhan vallanhimon maailmassa korkein aste, minkä intohimo, halu, luova kutsumus voi saavuttaa on uusi päällysviitta.

Akaki Akakijevišlta se viedään ja yhä, juuri nyt, kiirii maailmalla hänenkaltaistensa huuto. Se on huijauksen nostattama, se kuuluu petettyjen, poljettujen ja nöyryytettyjen todellisuudesta.

Väitetään, että Gogolin viimeiset sanansa olivat: ”Tuokaa tikapuut.”

Josko ne kirvoittavat meiltä naurun, ei sapekkaan eikä kevytmielisen, vaan naurun, joka suihkuaa vuolaana elämän ehtymättömästä lähteestä – surun ja ilon sisäkkäisyydestä.

VÄINÖ IMMONEN

VAIN PUKINAHKAKANNET PUUTTUVAT

Pekka Kejosen Nuoruuden topografian jameissa tavataan taas Golgata-Olga ja Hikiset huoltopoliisit, kun Kirjailija tapahtuu Kaupungissa(kin)

Pekka Kejonen:
Nuoruuden TOPOgrafia, 60-luvun proosa
WSOY 1999

Pukinnahkakannet, ehdottomasti, esitti Pekka Kejonen tietäessään hankkeesta julkaista hänen 1960-luvun romaaninsa yhtenä niteenä. Temaattisesti mainio ehdotus! Kehno vain kustantajan mielestä.

Nuoruuden TOPOgrafiaan on koottu Kejosen romaanit vuosi ja kirja kaudelta, juoksijanuran vaiheilta ja pysähdyspaikoista.

TOPOgrafia sisältää teokset Jamit (1963), Napoleonin epätoivo (1964) ja Uskomattomat (1965). Mukana on myös ensimmäisen kerran Parnassossa ilmestynyt Se tappava tarina (1967). Myöhemmin se ilmestyi Jamien pokkaripainoksessa.

Kejonen on kirjailija, jolta 60-luku meni Hansassa ja muissa ruokaloissa, 70-luku humalassa kunnes hänestä tuli raitistumisen ja valtion taiteilijaeläkkeen ansiosta laillistettu anarkisti, mies keskeisessä iässä.

Näin itse sanoo: Kaikkine loistavuuksineni ja hienonhienoine virheineni.

Nämä teokset sisältävät ylen määrin jatsia, kapakoita, kirjallisuutta, äänilevyjä, omia ja vieraita vuoteita, panttilainaamoita, naisia, inspiraatiota, deliriumia. Helppoja öitä ja vaikeita päiviä. Se on: huonoa elämää, hyvää tekstiä.

Niin pirstottu kieli soljuu.

Sovinnaiset tekstin päällyskerros on kauhistus. Sopii muistaa, että Kejonen on kirjoissa roolihenkilö.
Olkoonkin, että kirjat

Huumorinsa vuoksi ovat eräänlainen nauruherätys, niin samalla ne näyttävät pikkuporvarillisen yhteiskunnan ja maailman naurettavuuden, pelon.
Näin Kejonen sanoo: Se on sekahedelmäsoppa. Syökää se minun muistokseni.

Kieltä osoittamassa

Uskomattomien motto, kuinka ollakaan, löytyi Nobel-kirjailijalta nimeltä Sain-John Perse: Suuri väkivallan periaate saneli meidän tapamme.

Sen ja kvasiviisastelun välttämiseksi, lukekaa taas katkelmia Kejosen kirjoista kielen ja sen kitalaesta irrottamisesta johtuvan natskeen ymmärtämiseksi.

Oudon kiehtova on Jamien poljento. Napoleonin epätoivoa kiitettiin heleästä kielestä, joka on matkalla kaiken aikaa. Uskomattoman on hikinen juoksu-urakka.
Se tappava tarina on kertomus Kejosesta sairaalassa Kuopiossa, tai Kaupungissa, kuten hän sanoo. Josko tarina oli enteellinen? Se kertoo paitsi kouristuneista kauhistuksista myös kalastavasta Kejosesta: On aika kalastaa, on aika kuivata verkot.

Sopii muistaa kirjan PS-ajatelma, Luukasta se o, luku 5, jae 11: Ja he veivät venheet maihin, jättivät kaikki ja seurasivat häntä.
Eikä se kirjassa mikään uskonnollinen uskontunnustus.

Kejonen on asunut jo vuosikaudet, Tenon pitkän kauden jälkeen, Pirkanmaalla Vilppulassa. Elämä soljuu.

Mutta Nuoruuden TOPOgrafian taustaksi hakeutuu minulle yhä Kejosen taannoin lainaama Nietzsche: Siksi rääkyvä / sä laula laulus, lintu erämaan / ja kipeä sun sielus, narri, / kätke ilkuntaan.

Tämä päivän Kejonen on sitä, mistä hän kirjoitti runokokoelmassaan Talvipäivänseisaus: Jo vuosia /olen seissyt / selin siihen / mitä muut ovat pitäneet minuna.

Eikä se ole katumusta tai valjuuntumista, sittenkään. Vieläkin se kajahtaa: Bantzai!

VÄINÖ IMMONEN

RUHTINAAN KAUNEUS, TUSKA, ILO JA ARMO

F.M. Dostojevski:
Idiootti (1868)
Suom. Juhani Konkka

F.M. Dostojevskin tuotantoa – ja elämää – leimasi kaksijakoisuus. Romaaneissa hänellä esiintyy suuria syntisiä, jotka kapinoivat sovittua ja määrättyä vastaan. Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov, Riivaajien Stavrogin ja Karamazovin veljesten Ivan, joka kieltää kaiken.

Vastavoimina heillä ovat Kristus-hahmot, Riivaajien Šatov, Karamazovin veljesten Aljoša ja Idiootin ruhtinas Myškin.

He saavat hyvyydellään ympäristön ymmälleen ja sekasortoon. He herättävät toiset mutta herääminen muuttuu hämmennykseksi ja epätoivoksi, joka saa herääjän vihaamaan herättäjää.

Kristus-hahmo on kaunis ihminen, jonka on määrä pelastaa kauneudella maailma.

On sanottu, että jos Dostojevski oli itse kuin Raskolnikov, niin ruhtinas Myškin hän olisi halunnut olla.

Kaksijakoisuus paljastuu jo ruhtinaan nimessä: Lev Nikolajevitš Myškin (lev =leijona, myš = hiiri).

Ruhtinas on kaatumatautinen ja ollut lapsena tylsämielinen, Sveitsissä muuan lääkäri onnistuu tekemään hänestä ihmisen. Hän palaa Pietariin ja kaukaiset sukulaiset, Jepantšinien perhe, ottavat hänet suojelukseensa.

Hän kiintyy nuorimpaan tyttäreen Aglajaan mutta myös onnettomaan Nastasja Filippovnaan, jota vetää puoleensa sekä ruhtinaan hyvyys että Rogotžinin intohimo.

Nastasja seuraa ruhtinasta Moskovaan mutta hylkää hänet. Rogotžin yrittää murhat ruhtinaan, joka kuitenkin pelastaa kaatumatautikohtaus.

Nastasja ja ruhtinas kohtaavat uudelleen ja vihkimishetkellä Rogotžin ryöstää Nastasjan ja murhaa hänet.

Poliisi löytää murhaajan ja ruhtinaan valvomassa ruumiin ääressä. Tappaja lähetetään Siperiaan ja ruhtinas, joka on muuttunut takaisin idiootiksi, palaa Sveitsiin. Hän on lopulta parantumaton tapaus.

Se on kirjan konkreettinen kehys. Paljon ei siis tapahdu.

Ratkaiseva peli kirjassa käydään naisista. Dostojevskin kaksijakoinen suhde naisiin oli kaikkineen silmiinpistävä ja Idiootissa se näkyy selkeästi: on haaveellinen Aglaja ja ”ilotyttö-nainen, poljettu ja langennut Nastasja.

Merkittävää on, että syntinen nainen oli ruhtinaalle lopulta vahvempi kuin vapahtaja eikä vapahdusta ole.

Idiootissa ovat keskeisellä sijalle kirjailijan tyypilliset vastakohdat, usko ja järki, alistuminen ja kapina, rakkaus ja viha, hyvä ja paha. Ne liikkuvat kokemisen äärirajoilla.

Hysteeriset kohtaukset, unet, masokistinen kärsimyksen etsiminen ovat aineistoa, joita voi käyttää, ja on käytetty, psykiatrien materiaalina. Yrjö O. Alanen on tutkinut sielutieteen kannalta Dostojevskia teoksessaan Dostojevskin hyvä ja paha.

Siinä(kin) mielessä Idiootin loppukohtaus on maailmankirjallisuuden intensiivisimpiä. Kaksi epäonnistunutta kosijaa on avuttomina rakastamansa naisen ruumiin äärellä.


Dostojevskin teoksissa ja elämässä valo ja varjo sekoittuvat tavalla, joka tuomieleen kuvataiteen puolelta. On sanottu, että Dostojevski oli kirjallisuuden Rembrandt.

G.H. von Wright on todennut, että lausahdus on enemmän kuin sanomalehtimiehen päähänpisto.

Idiootin loppukohtaus on se, jossa Dostojevskin romaanien maailmankuva tiivistyy yhteen hapuilevaan kohtaukseen ja kosketukseen. Siinä ovat läsnä kauneus, tuska, ilo ja armo, kaiken ydin.

VÄINÖ IMMONEN

TUOMIOVALOISSA

Albert Camus:
Putoaminen (1956)
Suom. Mirjaliisa Auterinen

Älkää odottako tuomiopäivää. Se on joka päivä. Näin sanoi Jean-Baptiste Clamence Albert Camus’n romaanissa Putoaminen.

Camus kirjoitti kolme romaania. Sivullinen (1942) ja Rutto (1947) löivät kaikki Ranskan kirjallisuuden myyntiennätykset.

Esseillään, näytelmillään ja julkilausumillaan Algeriassa syntynyt Camus nousi Jean-Paul Sartren rinnalle maan johtavaksi intellektuelliksi. Molemmat he kannattivat kommunistipuoluetta kunnes loittonivat toisistaan.

Camus kuoli auto-onnettomuudessa 1960 eikä ehtinyt nähdä Algerian sodan loppumista. Mutta hän uskoi loppuun saakka järkevään ratkaisuun. Niin ei käynyt.

Essee oli Camus’lle kirjallisuuden muoto, joka ei anna vangita itseään eikä varustaa nimilapuilla. Se vääntäytyy irti nimilapuista ja määritelmistä ja saattaa jopa niiden laatijat naurunalaisiksi.

Naurua Camus käyttikin runsaasti. Kenties se erotti eniten hänet usein itsesäälissä kieriskelleestä ja väsyttävän huumorintajuttomasta Sartresta.

Putoaminen on monologi. Clamence kertoo elämänsä vaiheista ja tekee tunnustuksen nimettömäksi jäävälle kuuntelijalleen.

Muuan kirjan teemoista on tekopyhyys. Clamence kertoo aikaisemmasta elämästään ja siihen tulleesta säröstä. Hän koki itsensä naurunalaiseksi joutuneeksi narriksi. Hän ryhtyi katumuksentekijätuomariksi. Narsisti alkoi syyllistää muita vapautuakseen itseriittoisuudestaan, josta oli tullut taakka.

Putoaminen on parodinen omakuva ja katumussatiiri. Siinä näyttäytyy dostojevskilainen kaksijakoisuus. Alun perin Clamance on sorrettujen ja solvattujen puolustaja ja halveksii tuomareita. Kunnes alkaa jakaa tuomioita oikealle ja vasemmallekin.

Tunnustuksen taitekohta on siinä kun lamaantunut itsensä ihailija ei pysty pelastamaan virtaan loikannutta kaunista nuorta naista. Hän siirtyy Seinen rannalta ja siirtyy Venetsiaan. Siellä Jean-Baptiste (Johannes Kastaja!) herjaa menneisyyttään ja hajoaa kuten Thomas Mannin taiteilija.

Clamance vie kuuntelijan kammioonsa ja näyttää eräästä tuomiokirkosta varastetun taulun, van Eyckien Oikeamieliset tuomarit. Hän toivoo saavansa siitäkin teostaan tuomion, mutta katumus tulee liian myöhään.

Romaanin on sanottu kuvaavan epäaitouden ilmapiiriä, joka on läsnä nykyihmisen itsetietoisessa olemisessa. Järki ja tunne, arki ja pyhä, eivät kohtaa. Se on syöksymistä kohti patologista ihmiskuvaa.

Me opimme vain puhetyylin ja tavat, jotka miellyttävät, ohuessa päällyskerroksessa muita. Niin tahdomme välttää tuomion epäaitoudestamme. Todellisuudessa tahdomme livistää.

Sillä tavalla Putoaminen rinnastuu Sivulliseen, että tekijä näkee kaikkialla kaksosia. Se pysyttää kiinteästi lukijan Dostojevskin lumoissa. Poliittiset mielipiteet luhistuvat suuradvokaatin monologissa.

Jouko Tyyri on kutsunut, eikä lainkaan suotta, Putoamista suureksi, josko suurimmaksi, kirjalliseksi kääntymykseksi.

Josko siinä onkin yhden alkueksistentialistin, S. Kierkegaardin henkeä: On uskallettava, silläkin uhalla, että menettää jalansijansa, joka ei uskalla, menettää sen sijaan itsensä.

Kirja vie syvälle elämän peruskysymyksiin, mutta älkää peljätkö: se on myös viihdyttävä.

Se on tehty siitä kuteesta mistä elämäkin.

VÄINÖ IMMONEN

HAAAKSIRIKKO JA IHMISEN JALANJÄLKI

Daniel Defoe:
Robinson Crusoe (1719)
Suom. Väinö Hämeen-Anttila (1911),
tarkistanut ja korjannut 1983 Päiviö Taubert
Juhani Lindholm (2000)

Daniel Defoen Robinson Crusoe on eurooppalaisen romaanin kypsän kauden ensimmäinen merkkiteos. Se lienee maailman ensimmäinen best-seller. Sen suosio on kestänyt 290 vuotta.

Sitä on pidetty vain seikkailukirjana mutta sillä on ollut vaikutusta vaikkapa Jean-Jacques Rousseaun, Karl Marxin, James Joycen ja Edgar Allan Poen ajatuksiin. Myös Ernest Hemingway ja Franz Kafka ovat tunnustaneet velkansa Defoelle.

Tarina pohjaa skotlantilaisen Alexander Selkirkin kohtaloon. Kapteenin kanssa riitautunut mies jätettiin Juan Fernandezin autiosaarelle 600 kilometrin päähän Chilen rannikosta. Hänet löydettiin viisI vuotta myöhemmin. Tarinana Selkirkista ilmestyi 1713 ja siihen Defoe tarttui.

Hän poimi omaan tarinaansa yksityiskohtia: kesytetyt vuohet, nahka-asut ja kaksi majaa. Defoe keskittyi selviytymistarinoiden perusteemaan: millaisia voimia ihmisestä löytyy tarpeen tullen?

Jäätyään yksin Robinson ryhtyy toimiin. Hän ui haaksirikkoutuneelle hylylle ja kuljettaa rantaan hyötyesineitä.

Löytää hän rahaakin ja virkahtaa ääneen: ”Voi romua, mihin sinä kelpaat?” Lopulta hän kuitenkin kokosi rahat purjekankaaseen ja otti mukaansa.

Defoe huuhtoi Robinsonista esiin perusihmisen, johon jokainen saattoi samastua. Niin samastumme hahmoon, joka muuntaa epävarmuutensa toiminnaksi, oppii kaiken, ja ottaa pelastajansa vastaan pelastamalla heidät. Hän puhuu 28 erakkovuoden jälkeen lyyristä englantia.

Defoe salakuljettaa meihin Robinsonin mielenmalttia, neuvokkuutta ja optimismia.
On muistettava, että Robinsonin saari ei ole paratiisi, ei ainakaan ihan. Vaikka sitä lukija ensiksi odottaa, iloa ja seikkailuja.

 Virginia Woolf totesi osuvasti: Alamme lukea ja odotuksemme kielletään karkeasti joka ainoalla sivulla. Ei ole auringonlaskuja eikä auringonnousuja, ei ole yksinäisyyttä eikä sielukkuutta.

On analysoitu, että Robinson Crusoe kuvaa kapitalismin syntyä. Ja katso: juuri Defoen Englannissa kehittyi se porvarillinen yhteiskunta, jonka Robinson jättää ja se kapitalismi, jota hän harjoittaa. Suotta ei Robinson Crusoe ollut 150 vuotta myöhemmin Karl Marxille kapitalismin perusteoksia.

Epäilemättä yksi maailmankirjallisuuden arkkityyppisimmistä kohtauksista on se, kun Robinson löytää tyhjältä rannalta ihmisen jalanjäljen. Ihmisiä hän eniten kaipaa ja pelkää.

Saarelle tulee kannibaaleja ja heidän joukostaan eristyy Robinsonille Perjantai, josta hän muovaa enemmän tai vähemmän sivistyneen ihmisen. Siinä(kin) on merkittävä osa kirjan pysyvyyttä.

Me olemme tottuneet siihen, että kirja päättyy siihen kun Robinson palaa Englantiin. Mutta Defoe kirjoitti sille jatkoa. Siinäkin Robinson etsii elämäänsä ympäri maailmaa, käy saarellaankin toteamassa, että siellä jatketaan hänen perintöään.

Robinson Crusoe oli Defoen ensimmäinen romaani. Hän oli silloin 59-vuotias. Defoen oli ehtinyt olla liike-elämässä ja tehdä varikkoja. Hän oli kirjoittanut sadoittain lentolehtisiä ja mielipidekirjoituksia, joutunut uskonnollisesta satiiristaan häpeäpaaluun ja viideksi kuukaudeksi vankilaan. Hän oli vakoillut kulloinkin vallassa olleen hallituksen laskuun ja myynyt mielipiteensä eniten tarjoavalle.

Robinson Crusoe on totta kai poikinut vastaavanlaisia romaaneja, joista suvainnette mainita William Goldingin Kärpästen herran sekä Michel Tournierin mukaileman Perjantai, jossa Defoen tarina kerrotaan juuri Perjantain näkökulmasta.

VÄINÖ IMMONEN

JAKAMISEN AJATON RIEMU

Guy de Maupassant:
Rasvapallo
Suom. Reino Hakamies

Guy de Maupassantin (1850 - 1893) syntymästä on kulunut 5.8. 159 vuotta. Hänen onnensa oli, että äiti tunsi Gustave Flaubertin. Hänestä tuli de Maupassantin kirjallinen oppi-isä ja mestari Rouenissa Normandiassa.

Intohimoinen tyylin hioja korosti nuorelle de Maupassantille, että taiteilijalla on vain yksi periaate, uhrata kaikki taiteelle. Hänen tulee pitää elämäänsä vain keinona, ei muuna.

Nuoren de Maupassantin lakiopinnot keskeytyivät 1870–71 sodan vuoksi. Sittemmin hän toimi valtion virkamiehenä, kunnes kolmissakymmenissä hän alkoi saada kirjallista menestystä.

On sanottu, että hän kuvaa alastomasti ja armottomasti aikansa keskiluokan teennäisyyttä ja vulgääriyttä ja maanviljelijöiden perinteistä ilkeyttä ja oveluutta. Nämä hän mahdutti noin 300 novelliinsa ja seitsemään romaaniinsa.

Eikä sovi, tietenkään, unohtaa rakkausaiheiden hallitsevuutta teoksissa.
Lopulta maailmankirjallisuudesta jää käteen kolme novellistia, de Maupassant, A.P. Tšehov ja Ernest Hemingway. Niin, ja nykypäivinä Alice Munro.

Antaa vai ei?

Rasvapallo on ilotyttö nimeltään Elisabeth Rousset. Hän lähtee sotaa ja preussilaisia pakoon Rouenista Dieppeen. Vaunuissa on mukana paikkakunnan ylä- ja kesiluokkaa. Mutta vain Rasvapallolla on eväät. Hän jakaa ne mieluusti seurueen kanssa.

50 sivua kestävään matkaan mahtuu juuri hävitty sota, porvarien tekopyhyys ja myöhempien aikojen elokuvantekijöiden suosikkiaihe, jalo, tässä tapauksessa myös isänmaallinen ilotyttö.

Novellin rakenne ja juonen kehittely on suorastaan täydellinen, viimeistelty ja satiiris-humoristinen elämäntunnelma saa kielteisyyksistään huolimatta, tai juuri sen vuoksi, aikaan väkeviä, inhimillisiä ja uskottavia kohtauksia.

Yöpysähdyksen jälkeen vaunut eivät voi jatkaa matkaa. Preussilainen upseeri tahtoo, että Rasvapallo vierailee hänen luonaan petissä. Mutta patrioottinen ilotyttö ei halua.

Porvarisrouvat närkästyvät, ettei Rasvapallo anna preussilaiselle. He siis asettuvat valloittajan puolelle, eikä upseerin käytöksessä ole naisten mielestä mitään moitittavaa.

De Maupassantin iva porvarillista tekohyveellisyyttä ja kylmää, säälimätöntä itsekkyyttä kohtaan viiltää nautittavasti.

Lopulta Rasvapallo myöntyy upseerin vaatimukseen ja aamulla vaunut lähtevät liikkeelle.

Kukaan ei sano ilotytölle sanaakaan, eikä kukaan jaa eväitään hänen kanssaan.

Sääli ja sairaus

Rafael Koskimies on arvellut, että ilotytön kyyneleet novellin lopussa ovat kenties lähtöisin kirjailijan omasta sydämestä. Olisi liioiteltua puhua vähempiosaisiin kohdistuvasta säälitendenssistä mutta siihen de Maupassant väistämättä tähtää.

Itsekkyys joutuu maalitauluksi mutta de Maupassantin komiikka tekee vaikutelman oudon puhtaaksi ja kevyeksi.

Josko kyseessä onkin uuteen muotoon kirjoitettu muunnelma laupiaasta samarialaisesta?

Vielä de Maupassantista on muistettava hänen elämäänsä leimannut sairauden, pelon ja kuolemankammon synkkä juonne. Hänen synkkä riutumiskuolemansa paralysian kourissa on aiheuttanut tulkintoja, että hänen koko kirjallinen tuotantonsa, keveyksineenkin, on selitettävissä sairauden valossa.

Rasvapallo on luettavissa maailmankirjallisuuden suurimpiin novelleihin. Gallialainen rakkaus, komiikka ja suru ovat hänellä perin yleisinhimillisiä piirteitä. Niillä on, no, sanoma ja ne ovat yhtä tuoreita tänään kuin julkaisuaikanaankin.

Taiteen kaavat ovat lopulta samat kuin elämän ja siis riippuvaisia ennen kaikkea epävakaista ja epäluotettavista seikoista ja varsinkin ennakkoluuloista. Ei maailma ole tivoliteltta vaan paikka jossa ihmisyys on alati koetuksella.

VÄINÖ IMMONEN

OIKEUSHAJU

Franz Kafka:
Oikeusjuttu
Suom. Aarno Peromies

Elämänsä viimeisiä päivinä Franz Kafka (1883–1924) pyysi lääkäreiltään armokuolemaa: Tappakaa minut, muuten olette murhaajia.

Sen saattaa käsittää äärettömän kärsimyksen ja avuttomuuden rukouksena.

Kafkan tuotannon kuvasto on enimmiltään negatiivista, metaforat tuskaa ja ahdistusta ilmentäviä. Toiminnan motiiveina ovat kaupanteko ja alituinen varuillaanolo kamppailuineen. Ihminen kokee olevansa uhri ja toisten toiminnan kohde.

Suotta ei Kafkan ole arveltu ennakoineen fasismin ja byrokratian rakenteita. Jokaiselle sukupolvelle ovat tuttuja jaksot, jotka rakentuvat vallan ja alistamisen koneistolle.

Kafkan peruskokemus on lopuilta alituinen vierauden tunne.

Max Brod kutsui teossarjaa Oikeusjuttu, Amerikka ja Linna yksinäisyyden trilogiaksi. Kai Laitinen havaitsi sen erehdysten tai epävarmuuden kolmikoksi. Laitinen on kirjoittanut Oikeusjutusta vuosisadan, siis 1900-luvun, romaanina.

Poikkeava Oikeusjuttu on siinäkin mielessä, että siinä on Kafkan itsensä viimeistelemä loppu vaikka lukujen järjestyksestä ei voi mennä takuuseen. Siitä on tallessa useita luonnoskatkelmia. Kafka kirjoitti Oikeusjutun 1914 eikä 1916–17 kuten edelleen sitkeästi väitetään.

Oikeusjuttu alkaa päähenkilönsä Josef K:n 30-vuotispäivän aamuna. Silloin kaksi tuntematonta vartijaa saapuu pidättämään hänet oudon oikeusjutun vuoksi. Se päättyy tasan vuoden kuluttua, jolloin jälleen kaksi vartijaa, tuntemattomia edelleen, ilmaantuu noutamaan Josef K:ta ja iskee laitakaupungin kivilouhoksessa teurastajanveitsen hänen sydämeensä.

Väliluvut käsittelevät Josefin epäröintiä, ahdistusta ja kamppailua oikeusjutun koko ajan kiusallisemmaksi kiristyvässä verkossa. Hän yrittää löytää apua eri tahoilta ja hän keskustelee henkilöiden kanssa, jotka tietävät tai ovat tietävinään oikeusistuimesta huhuja ja muka tärkeitä, joskin epämääräisiä asioita.

Jo varhain tulkitsijat löysivät Oikeusjutusta yhtymäkohtia natsi-Saksan tulevaan oikeudenkäyttöön ja juutalaisvainoihin. Hämmästyttäviä ovat myös rinnakkaistapauksina Stalinin vainot ja puhdistukset. Niissähän syytetyt pakotettiin tunnustamaan olemattomia rikoksia vakuuttamalla, että sillä ehdolla heidät voidaan jättää henkiin tai jopa vapauttaa.
Juutalaisten ainoa rikos Saksassa oli syntyminen väärään rotuun. Kafka oli kielletty kirjailija Hitlerin Saksassa ja pitkään Neuvostoliitossakin. Tšekkoslovakiassa hän oli pannassa vuodesta 1948 kunnes vapaammat ajat koittivat 1960-luvulla.

Se oli, Oikeusjutun teemaa toteuttaen, näennäistä vapautta. Vuoden 1968 tapahtumien jälkeen Kafka pidettiin syrjässä kommunistivallan murtumiseen saakka.

Voi hyvin tulkita, että Oikeusjutussa on kysymys paitsi syyllisyydestä myös syyllisyydentunnosta. Kirjassa on molempia aineksia oikullisesti toisiinsa kietoutuneena.

Yksi avain ajatteluun löytää novellista Maalaislääkäri: Ken on kerran kuullut yökellon väärän kutsun, ei voi sovittaa erehdystään enää.

Vielä sopii muistaa, että romaania ei pidä tuhota vertailulla ja yhdyssiteillä sen jälkeisaikaan. Aina ne ovat varauksellisia ja enemmänkin analogioita. Kiehtovia ”näkijän” saavutuksia toki.

Jos uskaltautuu katsomaan riittävän kauan Kafkan teosten peiliin, sieltä tuijottaa kenties tuttu tuntematon: matka omassa päässä tuottaa avoimen mielen erilaisuuksille.

Aukkoisuudessaan, sekavuudessaan, keskeneräisyydessään ja julmuudessaan Oikeusjuttu täyttää vuosisadan romaanin vaateet.

VÄINÖ IMMONEN


KUOLEMAN AIVOLEIKKURI
Leo Tolstoin kertomus käy lääketieteen oppikirjaksi kuolemasta

Leo Tolstoi:
Ivan Iljitšin kuolema (1886, 112 s.)
Suom. Eero Balk

Kuolema leimasi Leo Tolstoin elämää. Äiti kuoli hänen ollessaan kaksivuotias. Isä menehtyi ennen kuin Leo Tolstoi ehti täyttää kahdeksan. Toinette-täti, jota hän rakasti kuin äitiään kuoli myös. Tolstoi joutui hautamaan 13 lapsestaan useita. Kun Tolstoi oli 60-vuotias, Sonja-vaimo synnytti Vanitškan, josta Tolstoi toivoi työnsä jatkajaa. Poika eli seitsenvuotiaaksi.

Kun Anna Karenina-romaani sai innostuneen vastaanoton, Tolstoi kirjoitti ystävälleen F.A. Strahoville: ”Älkää ylistäkö romaaniani. Pascalilla oli nauloilla vuorattu vyö, jonka hän kiristi uumilleen heti, kun kiitos tuotti hänelle iloa. Minäkin tarvitsen sellaisen vyön.”

Torsti Lehtinen on oivaltanut, että Tolstoilla oli sellainen vyö, kuolema.
Ivan Iljitšin kuolema alkaa siitä kun hän on juuri kuollut, 45-vuotiaana. Hän toimi korkeassa virassa oikeusministeriössä. Virkatoverit alkavat aprikoida, hiljaisessa mielessään, kuinka herrahissi liikahtaa. Käynnillä kuolinvuoteen ääressä sovitaan, että kokoonnutaan pelaamaan korttia.

Ivan Iljitšin elämä oli mitä tavallisin, yksinkertaisin ja mitä kauhein. Hän on eri viroissa provinssissa ja pyrkii ylenemään. Jo opiskeluaikanaan hän oli samanlainen kuin sitten koko terveen ikänsä: lahjakas, hyväntuulinen ja seurallinen mutta työssään velvollisuutensa ankarasti täyttävä.

Vaimokseen hän löytää viehättävän Praskova Fjodorovnan. Heille syntyy kaksi lasta, poika ja tytär.

Avioliitto ei sitten täytäkään toiveita. Vaimo nälvii miestään, järjestää karkeita kohtauksia.

Sitten seuraa onnenpotku. Hän saa viran Pietarista, hommaa perheelle upean asunnon ja remontoi sen. Sitten hän kiipesi tikkaille näyttämään hidasälyiselle tapetoijalle, miten halusi tapetit. Ivan Iljitš putoaa ja lyö kylkensä ikkunan kahvaan.

Siitä alkavat epämukavat tunnot vatsan oikealla puolella ja paha maku suussa.
Ei sitä sairaudeksi sanottu. Riidat vaimon kanssa vain yltyvät ja tämä sanoo miestään vaikeaksi luonteeksi.

Lopulta Ivan Iljitš menee lääkäriin. Hän vaivaantuu lääkärin teennäisestä tärkeydestä ja koputtelusta. Lopulta todetaan, että vaiva on umpisuolessa ja irronneessa munuaisessa.

Hän ottaa lääkkeensä mutta alkaa epäillä, että lääkäri salasi häneltä jotain. Kipu ei hellittänyt ja Ivan Iljitš sortuu jopa homeopaatin ”lääkkeisiin”. Vaimo nalkuttaa päntiönään, ettei hän noudata mitään ohjeita.

Tuskiensa vallassa Ivan Iljitš tajuaa kuolevansa ja on jatkuvasti epätoivon vallassa. Hän joutuu vuoteenomaksi ja ainoana luotettavana ainoana on palvelija nimeltä Gerasim, joka sääli häntä aidosti. Vaimo touhottaa, tytär sanoo tuntevansa myötätuntoa mutta väittää, että isä vain kiusaa heitä.

Ivan Iljitšin suurin kärsimys tässä saattohoidossa on valhe. Hänen muka piti vain hoitaa itseään ja pysyä rauhallisena, niin kaikki kääntyy hyväksi. Tuo valhe hänen ympärillään ja hänessä itsessään myrkytti yhä pahemmin hänen viimeiset päivänsä.
Lääkäreitä hän vieroksuu. Vuoteen ääreen saattaa saapua potra ja hilpeä veikko ilmehtimään: Mitä te säikytte, me panemme teidät kuntoon.

Vaimo liehuu puoskareiden ympärillä silkkipuvussaan ja Ivan Iljitš tajuaa vihaavansa vaimoaan luitaan ja ytimiään myöten.

Hän alkaa kivuissaan pohtia elämäänsä. Mitä kauemmas lapsuudesta edetään, sitä mitättömimpiä ja kyseenalaisempi ilot olivat.

Parin viikon päästä hän siirtyi makaamaan sohvaan, kasvot seinään päin. Lopulta muuan lääkäri tajuaa potilaan fyysiset tuskat ja niitä lievittääkseen antaa hänelle morfiinia ja oopiumia. Mutta tajuaa hän senkin, että vielä suurempia olivat sairaan henkiset kärsimykset. Ivan Iljitš jopa pohtii: Entä jos koko elämäni, tietoinen elämäni, on todellakin ollut ”väärä”.

Viha kasvaa huudoksi:
– Menkää pois, antakaa minun olla!

Siitä käynnistyi kolmen päivän tauoton huuto, niin hirveä, ettei sitä kukaan voinut oven takana kuunnella kauhistumatta.

Lopulta kuoleman sijaan tulee valo. Hän vetää henkeä, pysähtyy kesken hengenvedon, oikaisee jäsenensä ja kuolee.

Teosta on suositeltu, vakavissaan, lääketieteen opiskelijoiden kurssikirjaksi kuolemasta. Kirjaan liittyy myös Leo Tolstoin oma kirjoitus ”Kuolemaa ei ole” Siinä hän pohtii, että väärin suuntautunut lääketieteellinen tietämys pyrkii lykkäämään kuolemaa hinnalla millä hyvänsä ja saa ihmiset toivomaan, että he voisivat välttää kuoleman, ja riistää heiltä siten moraalisen elämän tärkeän kiihokkeen.

Toinen lisä kirjassa on Torsti Lehtisen artikkeli ”Vihreän sauvan salaisuus, Leo Tolstoin käsitys kuolemasta.

Tämä Tolstoin lyhyt kertomus Ivan Iljitšin kuolemasta on omalla tuskallisella tavallaan kuolemaan opastava.

Jospa voisi sanoa sen näin: Ei kuolema ala kun elämä loppuu. Kun elämä loppuu, loppuu myös kuolema.

VÄINÖ IMMONEN


VASTARINTA ON SIVULLISEN PYYTETTÖNTÄ SOLIDAARISUUTTA

Albert Camus:
Sivullinen (1942, 135 s.)
Suom. Kalle Salo (1947)

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ”Äiti kuollut hautaus huomenna. Osanottomme.” Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.

Albert Camus’n (1913 – 1960) Sivullisen alkusanat kuuluvat maailman romaanikirjallisuuden tunnetuimpien aloitusten kärkeen.

Sivullista on sanottu eksistentialismin selkeäksi ja painokkaaksi manifestiksi. Se kertoo nuoren algerianranskalaisen miehen, Mersaultin, tarinan.

1970-luvulla ranskalaisopiskelijat valitsivat Camus’n kirjailijaksi, joka on vaikuttanut eniten heidän elämäänsä.

Kirja alkaa äidin kuolemasta. Mutta Mersault elää sen jälkeiset päivät tavallista elämää: syö, tapaa naisen, Marien, tupakaoi, käy työssä. Hän ampuu sitten miehen hengiltä aurinkoisena iltapäivänä. Mutta se johtuu silkasta sattumasta.

Tästä alkaa romaanin toinen osa, jossa Camus kertoo kuinka mies lopulta tuomitaan, varsinkin siitä syystä, että hän on yhteiskunnan mitallisuuden ulkopuolella. Tunteeton siis. Tosiasiassa Mersault ei ole tunteeton vaan mies, jolla on kiihkeä intohimo totuutta kohtaan. Hän ei suostu valehtelemaan eikä tuntemaan tunteita, joita ei oikeasti tunne.

Mersault, kuten tavallinen ihminen usein, onkin periaatteessa viaton ja käytännössä vain sattuman uhri. Tuomiolle hän joutuu vain epäonnensa ja todellisia roistoja suojaavan lain takia.

Jean-Paul Sartre kirjoitti, että Mersault ei ollut hyvä eikä paha, ei moraalinen, sen paremmin kuin moraalitonkaan. Näin Sartre tuo esille hänen erityisen, omalaatuisen olemiskategoriansa: mielettömyyden, absurdiuden.

Sen mielettömyyden kiintopisteet ovat sattuma, olevaisen käsittämättömyys, totuuksien ääretön paljous ja kuolema. Tätä todellisuutta hallitsee mielettömän olemisen kiihko. Mieletön ihminen voimistuu kapinoiden.

Camus-monografian kirjoittanut Conor Cruise O’Brien kertoo havainneensa opiskelijoiden kirjoittamista esseistä, että nykyään on tavallista nähdä Mersaultissa totuuden sankari ja marttyyri ja samatua siksi häneen.

Camus itse on taas todennut, että Mersaultin hahmossa on yritetty kuvata ainoata Kristusta, jonka ansaitsemme.

O’Brienin mielestä tulkitsijat – ja Camus itsekin – antavat Mersaultista kaunistellun kuvan. Mutta myös Mersault pettää ja valehtelee ja nöyryyttää.

Mutta on muuan seikka, jossa Mersault ei valehtele: hänen omat tunteensa. Ne ovat hänen jumalansa. Niitä hän ei petä ja niiden puolesta kokee marttyyrikuoleman.

Camus inhosi tendenssiromaaneja. Ne syntyvät tyytyväisestä ajatuksesta. Absurdi luovuus on toista. Se on sitkeää kapinaa ihmisen ehtoja vastaan. Vaaditaan tietosuutta, sisua, itsekontrollia, askeesia kun tavoitteena on päästä lähelle alastonta todellisuutta.

Luominen on siis pyyteetöntä rakkautta! Joka sen tajuaa ja sisäistää, hänelle vastarinta on inhimillisen solidaarisuuden välitön ilmaus.

Siksi suvaittaneen sanoa, että Camus vieroksui aina älykköinä esiintyvää roskaväkeä, heitä, joiden julkilausumat ovat aina poliittisesti korrekteja.

VÄINÖ IMMONEN

MIELIKUVITUS - VÄLINE TODELLISUUDEN MUOKKAAMISEEN

Jorge Luis Borges:
Hiekkakirja

Suom. Pentti Saaritsa

Etelä-Amerikan maagisille realisteille on yhteistä epäsuora tapa lähestyä todellisuutta siten, että se vaikuttaa runolliselta vaikka voisi olla myös rahvaanomaista.

Oikeastaan he kirjoittavat kuten Espanjassa keskiajalla kirjoitettiin.

Oman maanosa hurjuus, kurjuus, poliittiset kaaokset, rotujen ja kulttuurien moninaisuus, mystiikka ja magia ovat heille ikuinen avoin meri, josta ammentaa.
Yksi kulttimaineen saavuttaneista on Jorge Luis Borges (1899–1985).

Hän oli argentiinalainen omalakinen fantastikko(kin), joka rakensi teoksiinsa labyrintteja.

Kirjaan on sisällytetty kaksi novellikokoelmaa: Brodien selonteko ja Hiekkalinna. Ne ovat vuosilta 1970 ja 1975, jolloin Borges oli ollut jo yli 30 vuotta sokea.

Pentti Saaritsan suomennokset on julkaistu 2003.

Borges syntyi Buenos Airesissa mutta ehti asua myös Sveitsissä ja Espanjassa.
Borgesin tunnetuin teos on tietysti Haarautuvien polkujen puutarha. Sen lisäksi on suomennettu läpileikkaus runoista vuosilta 1923–1985 niteessä Peilin edessä ja takana.

Aluton ja loputon kirja

Hiekkalinnan tarinoissa Borges vaeltaa laajalti maailmassa mutta toki eniten Etelä-Amerikassa. Sinne liittyvät monet tarinat, niin vulgäärit, seksistiset. Mutta sitä ne ovat vain äkkiseltään, evääksi huolimattomalle lukijalle.

Niissä nainen alistetaan, miehet ratkovat välejään veitsillä. Sinne sijoittuu myös kirjan, Borgesin itsensäkin mielestä, paras novelli Evankeliumi Markuksen mukaan. Se on kuin valmis elokuvakäsikirjoitus, kaunis ja raaka.

Borges kirjoittaa pohjoismaisista saagoista, väsyneen miehen utopioista, tarkastelee euklidista ympyrää. Hän kirjoittaa rakkaudesta Ulrikaan. Se on harvinaista Borgesin proosassa, runoissaan hän rakkautta käsittelee.

Kaikkeen liittyy aina arki ja todellisuus. Jopa siihen kun mies keskustelee penkin päässä istuvan kaksoisolentonsa kanssa.

Viitteet eurooppalaiseen kirjallisuuteen ovat aina läsnä, etenkin Kafkaan ja Prahaan. Novellissa Guayquil esiintyy Karibian alueen historioitsija Jose Korzeniovski. Ja katso! Hän yhdistyy puolalaiseen Joseph Conradiin, Karibian alueelle sijoittuvan Nostromon eli Hopealaivan kirjoittaja. Sen henkilöitä ja tapahtumia sisältyy novelliin.

Nimonovelli Hiekkakirja kertoo tuntemattomasta Pyhästä Kirjasta, jolla ei ole alkua eikä loppua. Kun asettaa käden kirjan kannelle ja avaa sen peukalo nimiölehdessä kiinni, niin hyödytöntä se on:aina tunkee useita sivuja kannen ja sormen väliin. Ikään kuin olisivat kasvaneet kirjasta itsestään. Sama tapahtuu kirjan lopussa.

Lopulta kertomuksen "minä" joutuu kirjan vangiksi, kauhistuu ja piilottaa sen Kansalliskirjastoon.

Uskonnottomaksi tunnustautuva fyysikko ja kosmologi Kari Enquist on kirjassaan Vien rucolan takaisin todennut kirjojen pyhitetystä vallasta: Niin suuresti kunnioitamme kirjoitettua sasnaa, että olemme valmiita uskomaan niiden kykenevän kohottautumaan arkipäivän takasiseen transsendenssiin.

Eli: Hiekkakirja ääretön, kaiken sisältävä, sekä Raamattu ja Koraani ovat tämän syvän uskon kaunokirjallisia ja uskonnollisia ilmentymiä.

Ankkurointi todellisuuteen

Borges sanoi aina haluavansa kirjoittaa mutkattomasti. Juuri viihdyttämällä ja kiehtomalla mieltä hän, vaikkei tahtonutkaan, myös vaikuttaa.

Mikä näissä eteläamerikkalaisissa kiehtoo?

Se, että he heittävät todellisuuden seinät hiiteen, jos ne ovat tiellä. Siten yhteiskunnallinen realismi ja mielikuvitus yhdistyvät.

Rationaalisuuden siveysvyön voi riisua, kunhan ei joudu irrationaalisuuteen tai täyteen kaaokseen. Eteläamerikkalaisille taitureille mielikuvitus on väline todellisuuden muokkaamiseen. Mutta perimmiltään luomisen lähde on todellisuus.

Sepittäminen ilman ilman ankkurointia realismiin on tietoista valehtelemista.

VÄINÖ IMMONEN

PERHE JA SEN HELVETIN KULISSIT

Maria Jotuni:
Huojuva talo
Otava (1963)

Vuonna 1943 pidettiin Helsingissä Cygnaeuksenkadulla professori Viljo Tarkiaisen kodissa perunkirjoitus. Hänen puolisonsa, kirjailija Maria Jotuni (9.4.1880–30.9. 1943) oli kuollut.

Professorin arvokkain omaisuus oli 4500 kirjaa, Maria Jotunin taas jälkeenjääneet käsikirjoitukset. Jotunihan ei antanut julkaistavaksi mitään vuonna 1933 ilmestyneen Vaeltajat-aforismikokoelman jälkeen. Suuri osa hänen tuotannostaan on julkaistu postuumina.

Huojuvan talon käsikirjoituksenkin Jotuni oli kätkenyt lukon taakse. Kun se ilmestyi 1963, se ryöpsähti silmille, räjäytti. Se kertoi tunnetun suomalaisen kulttuurikodin tarinan, fiktiona Lean ja Eeron ja heidän kahden poikansa.  Faktana Tarkiaisen perheen.

On arvattavissa, että Jotuni kirjoitti kirjan salaa mieheltään, jonka valvova silmä tähysi alati olan yli. Tarkiaisten vanhempi poika otti käsikirjoituksen haltuunsa ja se julkaistiin hänen kuoltuaan. Viljo Tarkiainen oli kuollut 10 vuotta aiemmin. Armollinen kuolema, koska kunnioitettu professori välttyi näin kokemasta iskua, minkä Huojuva talo juuri häneen kohdisti.

Vain voittaja

Olisi voinut käydä toisinkin. Jotuni tarjosi käsikirjoitusta Otavan romaanikilpailuun 1936 nimimerkillä. Se oli raadin mielestä julkaisukelpoinen mutta ei voittaja. Kun nimikuori avattiin, siinä luki: Tämä teos kilpailee vain ensimmäisestä palkinnosta.

Jotuni ryhtyi kirjoittamaan Huojuvaa taloa jo 1920-luvulla. Lukeva yleisö odottikin jo sivistyneistöromaania. Jotuni kirjoitti sen, mutta millaisen! Huojuva talo on 1912 solmitun avioliiton helvetin avoin tilitys. Se kuvaa perheväkivaltaa, hyvän ja pahan kamppailua, riivaajaa ihmisen sisimmässä. Mutta kirjoitti Jotuni itsensä myös vapaaksi piinan vuosistaan, jotka alkoivat jo 20-luvulla.

Tarkiaisten lapset asettuivat heti äitinsä puolelle. Isä oli perhettä kohtaan tyranni ja despootti. Isä piti päiväkirjaa, jonka kuoleman lähestyessä hävitti mutta jäljelle jäi paperilappu, jossa hän ruikuttaa kuinka hänen puheensa ja käytöksensä leimataan aina räyhäämiseksi ja riidanhaluksi.

On aihetta päätellä, että Tarkiainen koki vaimonsa luovuuden syvänä haavana sielussaan. Luovuus oli lahja, vaille Tarkiainen oli jäänyt. Tarkiainen teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston kirjallisuuden professorina.

Jotuni oli jo avioon astuessaan valmis, joskin kiistelty kirjailija. Professori Irmeli Niemi kirjoitti taannoin, että Jotunista, että tarkkailijasta ja kuuntelijasta kasvoi armoton psykologi, aktiivinen eetikko ja itsensä toteuttamiseen pyrkivä mieli, jolle sovinnaisuuden tavoittelu ja esteettinern nautiskelu oli vierasta.

Se sanottakoon Tarkiaisen kunniaksi, hän asettui julkisuudessa, ulospäin ja kodin ulkopuolella, aina vaimonsa puolelle.

Huojuvaa taloa muuten ennakoi parikin Jotunin novellia. Jussi ja Lassi (1921) on ikään kuin tunnustuskirja Tarkiaisista lasten silmin. Kun pojat juttelevat, toinen sanoo: Minä en tahdo tulla isäksi.

Suoranainen väkivallan kuvaus on Jouluyö korvessa (1931). Siinä miehen silmitön fyysinen väkivalta, vuosien julmuuden huipentuma hirvittää.

Pojanpoika Kari Tarkiainen on etsinyt syitä isoisänsä käyttäytymiseen myös suvussa piilleestä mielisairaudesta. Viljo Tarkiainen joutui 13-vuotiaana isästään orvoksi ja äitinsä hylkäämäksi, koska tämä ei viihtynyt Juvan Tarkialassa. Tämäkin hiersi Tarkiaista, joka oli savolaisen talonpoikaissuvun ensimmäinen koulukäynyt jälkeläinen.

Lea ja Eero

Millaisia sitten Huojuvan talon päähenkilöt arjessa olivat? Alussa tavataan Lea lapsena, rauhattomassa kodissa, isä on alkoholisti ja toisten armoille perhe joutuu. Lea joutuu pian vastuuseen sisarestaan Toinista ja huolehtiikin hänestä hyvin. Sitten seuraa rakastuminen, aluksi on kirjassa tovi jotunimaista ilottelevaa viisastelua, kunnes tuloksena on strindbergiläinen aviohelvetti. Mutta tässä saa syyn ja tuomion osakseen mies.

Eero on taas kuuluisa sanomalehtimies ja oppiarvoltaan tohtori. Hän on pirstoutuneen minuutensa riivaama, itsemurhalla uhkaileva ja lopulta sen toteuttava. Kotona hän on tyranni, muualla lakeija. Hän on paatoksellinen suuruudenhullu ja avionrikkoja. Hän aiheuttaa lapsensa kuolleena syntymisen

Lista on loputon.

Enkelipuolison on tämä kestettävä, koska Eero elättää perheen, vaimolla ei ole tuloja.

Kiihkeimmissä jaksoissa lukija joutuu jo painimaan hartiavoimin, että luenko vai en. Jotuni ei pysty pidättelemään itseään. Josko halusikaan?

 Matti Paavilainen sanoi osuvasti kritiikissään, että Huojuva talo on merkillinen sekoitus viihteentasoisia ja erittäin hienoja ratkaisuja.

Eli: kun tekstiin ammennetaan paljon pimeyttä ja kerrontaa vuoroin kuljetaan taskulampun valossa, vuoroin ilman sitä, on tulos pitkälti paitsi ahdistava myös loistelias ja luettavissa sukupolvelta toiselle.

Ja lopuksi: Tarkiainen eli vaimonsa kuoleman jälkeen vielä kahdeksan vuotta. Hautapaikkansa hän oli valinnut, tietämättä siis Huojuvasta talosta, kauas Maria Jotunin haudasta.

VÄINÖ IMMONEN

Bergmanin vanhempien romaani

Ingmar Bergman:
Hyvä tahto (1991)
Suom. Marja Kyrö

On sanottu, että Ingmar Bergman hallitsi viisi aistia ja seitsemän taidetta. Hajuaisti on hänelle tärkeä ja kirjailijana hän on upea.

Kaksi Bergmanin romaania, Fanny ja Alexander sekä Hyvä tahto, nousevat Nobel-luokkaan. Molemmista on tehty elokuvatkin. Fannysta ja Alexanderista Jörn Donner kävi pokkaamassa Oscarin Bergmanin puolesta.

Hyvä tahto, se ei ole Bergmanin vaan hänen valitsemansa tanskalaisen Bille Augustin ohjaama, esitettiin taas meillä tv:ssä jouluna 1991.

Kun lukee Hyvää tahtoa, sitä ei pidä elokuvakäsikirjoituksena. Se on pikemminkin Vanhempieni romaani bergmanilaisittain.

Ingmar Bergman kertoo siinä Henrikin ja Annan, vanhempiensa tarinan, rakkaustarinan.

Kertoo se muustakin, uskosta ja petoksesta. Petos käyttää hyväkseen puolitotuuksia. Mikään ei ole niin helppoa kuin rehdin ihmisen pettäminen.

Henrik on nuori teologian opiskelija Upsalassa. Hän on salakihloissa Frida-nimisen tarjoilijan kanssa, eikä uskalla kertoa siitä äidilleen, joka isän kuoltua elää ahdingossa antaen pianotunteja ja toivoen Henrikille parasta.

Bergmanit ovat kuitenkin rikasta mutta saitaa sukua. Isoisä tarjoaa, lopultakin, taloudellista apua Henrikille ja hänen äidilleen. Henrik kieltäytyy almuista ja nöyrtyy pyytämään rikkailta vanhapiikatädeiltään lisävelkaa.

Opinnot takkuavat mutta Henrik pääsee ystävänsä Ernstin myötä tutustumaan Åkerblomin rikkaaseen sukuun – ja Annaan.

Syntyy kitkerä ja katkera suhde niin Annaan kuin sukuun. Tulevaan anoppiin välit katkeavat alkuunsa.

Mutta voimakastahtoinen Anna, käytyään läpi keuhkosairauden, pitää päänsä, nai Henrikin ja he muuttavat, kuten teemaan sopii, ”Jumalan selän taakse” pikkukylään.

Forsbodassa on ruukki ja häijy ja omavaltainen ruukinpatruuna katsoo, ettei hänelle ole mitään aihetta antaa pastorille ja pastorskalle arvoa heidän kutsumuksestaan, joka on hyvyys.

Luokkayhteiskunta on vahvasti läsnä. Ruukinpatruuna, joka halveksii työväkeä kokee ansaitsemansa lopun.

Kesken kaiken kamppailun saa Henrik arkkipiispalta suosituksen erinomaiseen sairaalapastorin virkaan Tukholmaan.

Henrik käy haastatellussa jopa kuningatar Viktorian luona. Tämä kysyy, että onko kärsimys Jumalan lähettämää ja sallimaa.

Henrik vastaa romaanin ydinrepliikillä: ”Jos sinä annat itsellesi anteeksi, Jumala on antanut sinulle anteeksi.”

Se panee ajattelemaan: jos fyysinen kipu varjelee ihmistä ruhjoutumasta, niin eikö psyykkinen tee saman. Se neuvoo, että jossain on menty vikaan.

Henrik ei ota vastaan virkaa vaan palaa kyläänsä. Anna ei lähde mukaan.
Lopulta Henrik hyväksyy tarjouksen. Kieltääkö hän Herransa kolmesti?

Bergmanin tapa kirjoittaa on, ylisanoitta, suurten mestarien taidetta. Pikkutekijä kuormittaa taiteensa kaikenlaisella tavaralla. Bergman tyytyy oleelliseen.

Esipuheessaan Bergman sanoo, ettei ole aina ollut totuudenmukainen kertomuksessaan. Siksi se onkin romaani. Pohjavire pitää. Tämä on tilintekoa pappisuvun kanssa.

On niin runsaasti ulkokullattuja ihmisiä, jotka pitävät uskontoa pikalääkkeenä kärsimykseen, ikään kuin kaikki johtuisi Jumalan (siis jumalan) tahdosta. Se voi johtaa tärkeiden asioiden sivuuttamiseen. Kirkko, kuten isänmaakin, on niin usein lurjuksen viimeinen pakopaikka.

Hyvä ei näet pakota. Siitä kuteesta toivoisi elämän olevan tehty.

Taiteen kaavat, sen Bergmanin kirjakin todistaa, ovat samat kuin elämän ja riippuvaisia epätoivosta, epäluotettavuudesta ja ennakkoluuloista.

Kun tarina, kuten Bergmanilla, ammentaa paljon pimeydestä mutta sitä valaistaan aika ajoin taskulampulla, on lopputulos vähintäänkin haastava, ajoittain loistelias.

Ei taidetta saata ymmärtää määritelmistä käsin vaan myötäelämisestä.

VÄINÖ IMMONEN

Vallan hurjia

Niccolo Machiavelli:
Ruhtinas
Suom. O.A. Kallio 1918, Aarre Huhtala 1969

Urho Kekkonen teki Machiavellin Ruhtinaan tiettäväksi suomalaisille. Hän siteerasi teosta usein. Mieleen on piirtynyt etenkin lainaus ”Viisas valtiomies etsii ystävät läheltä ja viholliset kaukaa”.

Niccolo Machiavelli (1469 – 1527) kirjoitti Ruhtinaan, näkemyksensä vallankäytöstä 1513 mutta se julkaistiin vasta 1532.

Se on renessanssiajalle hyvin tyypillinen teos – ohjekirja hallitsijoille. Vaikka italialaisella Machiavellilla oli humanistinen koulutus, hän esittää Ruhtinaassa aikalaisiaan kauhistuttaneita ohjeita. Machiavelli ei silti ylistänyt jyrkkää vallankäyttöä sinänsä vaan ainoastaan välineenä luoda vahva ja itsenäinen valtio, joka takaa kansalaisten vapaudet ja turvallisuuden. Hyvin oli Kekkonen kirjansa valinnut ja lukenut.

Machiavelli ei uskonut universaaleihin säännönmukaisuuksiin eikä rehelliseen valtapeliin. Rehellistä pelaajaa vaivaa lapsekas usko siihen, että kaikki pelaavat sääntöjen mukaan.

Machiavellin tuotannosta ollaankin kahta mieltä. Häntä pidetään joko kyynisenä vallankäytön oppien opettajana tai radikaalina vallantutkijana, joka antaa vallankäytön ohjeita niille, jotka eivät hommaa vielä hallitse.

Kansanliikkeiden kannattaisi opetella nämä Ruhtinaan konstit. Machiavelli suuntasi oppinsa myös rahvaalle ja siinä oli hänen demokraattisuutensa.

Machiavellin mielestä vallankäytön keinojen jääminen harvoille leikkaa pois kansan vastarinnan ja siksi vallankäyttöä pitäisi opettaa kaikille.

Tästäkin syystä, siis että rahvas omaksuisi valtapelin keinot, on Ruhtinasta pidetty vaarallisena.

Machiavellin mukaan Ruhtinaan paras turva on vakaa kansa. Taas voi vedota Kekkoseen. Kansa kaipaa työrauhaa, etteivät tyrannit aiheuttaisi epävarmuutta ja kaaosta (vrt. Paavo Lipponen).

Ruhtinaalla on oltava ketun vaisto ja hänen on tehtävä itsensä populääriksi kansan silmissä. Silti hänen on säilytettävä välimatka kansaan. Välimatkan avulla säilytetään kansan kunnioitus ja pelko. Timo Soini ei liene Ruhtinasta lukenut.

Median aikakaudella poliitikoilla on hankalaa saavuttaa kunnioitusta, koska media keskittyy mielenliikutusten tuottamiseen. Joka Immanuel Kant hoksasi, että moraali ei voi perustua mielenliikutuksiin akselilla pidä – en pidä.

Ulkopolitiikassa Machiavelli piti tärkeänä, että Ruhtinas ei liittoudu itseään voimakkaampien valtioiden kanssa, koska piti väistämättömänä näiden ikeen alle joutumista.

Machiavelli sanoo suoraan, että viisas Ruhtinas ei voi pitää sanaansa, eikä sitä voida häneltä vaatiakaan, jos siitä on hänelle vahinkoa ja lupauksiin johtaneet syyt ovat lakanneet olemasta.

Kettumaisuutensa on osattava verhota hyvin.

Ihmiset voidaan Machiavellin mukaan jakaa kolmeen ryhmään: eräät ymmärtävät kaiken omilla aivoillaan, toiset vasta selittämisen jälkeen ja lopuille ei asia selviä sittenkään.

Ja vielä on palattava Kekkoseen, joka oivalsi ohjeen, jonka mukaan valtaan päästyä on unohdettava liehitelleet typerykset. He ovat työnsä tehneet. Katso vastustajia ja palkitse kiivaimmat heistä.

Ja vielä veto Lipposeen! Tärkeintä on syrjäyttää pätevät. Luovuus, tehokkuus ja äly eivät riitä silloin kun vastapuolella on tarjota nöyryys, keskinkertaisuus ja ei älyllinen vaan sokea uskollisuus.

VÄINÖ IMMONEN

Hella varjeli Suomea ja kulttuuria

Erkki Tuomioja:

Häivähdys punaista
Tammi 2006, 425 s.

Hella Wuolijoesta on tehty elokuva. Tyttärenpoika Erkki Tuomioja kirjoitti hänestä kirjan ja sanoi että dokumentti kertoisi enemmän kuin fiktio.

Palautetaan mieliin Erkin kirja:

Tuomioja ei ole kenenkään asialla. Ei edes isoäitinsä. Hän liikkuu tosiasioiden parissa.


Hän on sen vuoksi vieraillut Suomen kansallisarkistossa, Manchesterissa National Museum of Historyssa, Moskovan arkistoissa ja turvallisuuspoliisin arkistoissa Tukholmassa, Lontoossa ja Brysselissä.

Kaikkeen hän ei ole päässyt käsiksi. Etenkin Moskovassa on yhä paljon salaisena pidettävää tietoa. Jotakin hän on saanut, kiitos poliittisten yhteyksiensä, tiskin alta sujautettuna.

Tuomioja kertoo Hella Wuolijoen (s. Murrik) syntymäsijoista eteläisessä Virossa Helmen pitäjässä.

Perheen lapsista Salmesta tuli vakaumuksellinen kommunisti. Hän nai Eino Pekkalan, joka oli sodan jälkeisen hallituksen pääministerin Mauno Pekkalan veli. Salme muutti sittemmin avioeron jälkeen Englantiin. Siellä hän tapasi miehen, joka oli toisen vanhempansa puolelta Palmen, tiedätte kyllä kenen Palmen, sukua.

Salmen vaiheista kerrotaan kirjassa varsin laajasti.

Vuoden 1905 suurlakko vaikutti Hellaan ja siihen, että hänestä tuli sosialisti. Hän avioitui Sulo Wuolijoen kanssa 1908, aloitti kirjallisen uransa 1912 ja muutti pysyvästi Suomeen.

Sittemmin huteraksi käynyt avioliitto kariutui.

Kirjan kultturellia ainesta on sekin, kun Hella syytti Eino Leinoa, että tämä houkutteli Sulon ryyppämään.

Tuomioja keskittyy pitkälti Hella Wuolijoen poliittiseen toimintaan. On aina muistettava, että Hella Wuolijoki ei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, niin Neuvostoliiton agenttina, jonka peitenimi oli Runoilija, häntä pidettiinkin.

Vasta sodan jälkeen hän liittyi SKDL:oon ja pääsi varasijalta kansanedustajaksi.
Ylen pääjohtajana hänet muistetaan erityisesti. Hella Wuolijoki löi pirstaleiksi Hiski Salomaan, sosialisti muuten tämäkin, levyn Lännen lokari.

Hella opetti myös näyttelijöitä lausumaan. Radioteatteri on Hellan perustama. Lex Jahvetin kautta hänet sitten erotettiin Yleisradiosta.

Hella Wuolijoen merkitys oli tärkeä välirauhaa solmittaessa. Hän oli kiinteässä yhteydessä Väinö Tanneriin, jolle kertoi tuntevansa Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilään Aleksandra Kollontain.

Suomi ei ollut halukas rauhanneuvotteluihin, mutta lännen avun viipyillessä järki voitti. Hella Wuolijoen merkitys välittäjänä oli keskeinen.

Sittemmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin myötä Wuolijoki katkaisi yhteytensä Tanneriin: tämä oli ollut keskeisessä asemassa kun Suomi sitoutui natsi-Saksaan.
Kun puhutaan Hella Wuolijoen marxilaisuudesta, niin se on aina tuotu esille hurmoksellisena. Hän pitikin Hertta Kuusista ihannetyttärenään.

Mutta on muistettava, että Hella Wuolijoki loi miljoonaomaisuuden kauppasuhteillaan ja hänellä oli kiinteä yhteys Yhdysvaltojen ja Englannin kapitalisteihin.

Vankilaan hän silti joutui Suomessa neuvostoyhteyksiensä vuoksi.

Hella Wuolijoen asennetta kuvaa muuan, suorastaan kaskumainen, fakta. Hän ei halunnut ottaa kartanoonsa asumaan evakkoja. Nahkaiset huonekalut olisivat saattaneet kärsiä.

Kerrotaan myös, että Hella Wuolijoki ei liittynyt kommunisteihin koska arveli, että he vievät häneltä kartanon.

Kaiken tämän poliittisen hulinan Erkki Tuomioja käsittelee asiallisen analyyttisesti. Hän nappaa isoäitinsä kiinni monenlaisesta satuilusta. Se osuus paitsi viihdyttää, myös syventää kuvaa monipersoonaisesta Hella Wuolijoesta.

Hella Wuolijoki muistetaan ennen kaikkea kulttuuriannistaan, siis Niskavuoresta. Kun liiketoimet 30-luvulla romahtivat, Hella aloitti uudelleen kirjallisen työnsä.

Mitä niitä nyt oli? Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Entäs nyt Niskavuori, Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta.

Elokuvaksi tehtiin Yhdysvalloissa asti myös Juurakon Hulda, jossa luokkaristiriidat ovat selvästi esillä. Professori, emeritus, Kai Laitinen on oivallisesti havainnoinut kuinka Niskavuori-sarjassa paljastuu, että Hella Wuolijoki näki meitä selvemmin yhteiskunnalliset konfliktimme.

Keskeisiä ristiriitoja Niskavuori-näytelmissä ovat velvollisuuden ja rakkauden vastakkainasettelut. Ne päättyvät aina velvollisuuden voittoon.

Toisena konfliktiparina on arvomaailma ja sillä huijaus. Vastakkain eivät juurikaan ole köyhät ja rikkaat, kuten marxilaiselta saattaisi odottaa, vaan maahan kiintyneet, jatkuvuutta ja perinnettä vaalivat maalaiset sekä herraskaisia ihanteita edustavat kaupunkilaiset tai maaseudusta vieraantuneet, juurensa kadottaneet puolisivistyneet.

Mistä Hella Wuolijoki sitten imi kirjallisia ja kultturelleja vaikutteitaan?
Hän piti salonkeja niin Helsingissä kuin maalla. Eino Leino, Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Elmer Diktonius, Juhani Aho olivat hänen vieraitaan.

Erinäisten yhteyksien myötä hän tunsi myös Otto-Wille Kuusisen ja amerikkalaisen lehtimiehen John Reedin, jonka teos 10 päivää, jotka järisyttivät maailmaa, kuvaus Venäjän vallankumouksesta, on klassikko.

Oma sijansa on Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin yhteydellä.

Brecht oli Hellan vieraana ja siitä syntyi näytelmä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.

Se perustui Wuolijoen näytelmään Sahanpuruprinsessa.

Tulot oli oli sovittu tasattavan puoliksi, mutta eihän Brecht lopulta siitä piitannut.
Erkki Tuomioja on tehnyt kirjansa eteen takuulla niin perusteellista työtä kuin se saatavissa olevien lähteiden myötä on mahdollista.

Kirja sitä paitsi neuvoo, ettei periaatteita välttämättä heti pidä uhrata, jos niistä on taloudellista haittaa.

Etiikka on lopulta vain väline, jota ihminen käyttää. Mutta ei pelkällä instrumentilla tehdä ihmeitä jos käyttäjä on hunningolla. Hella ei ollut.


VÄINÖ IMMONEN

Vai ihan tavallinen mies!

 

Juice Leskinen:

Siinäpä tärkeimmät

Tammi 2003, 203 s)

 

Minulla oli ilo tuntea Juice Leskinen privaatisti. Siis sellaisena kun hän oli Jussina kahden kesken, eikä hänen tarvinnut esittää Juicea. Lauantaina 19.2. on hänen syntymästään kulunut 61 vuotta. Palautetaan siis Jussi mileen.

Ensikättelystä kesti kolme sekuntia siihen, kun ystävyys oli vahvistettu, sanattomasti.

Sanon tämän kehuakseni. En ystävyydellä, vaan sillä, että tämä kirjaesittely on sen vuoksi mahdollisimman rehellinen. Ei tarvitse kuotoilla.

Omaelämäkerrassaan Siinäpä tärkeimmät Leskinen kertoo olevansa tavallinen mies.

Painoonsa nähden hän on 20 senttiä liian lyhyt. Hän ei etuile jonossa, ei koskaan voita lotossa, mutta polttaa tupakkaa ja juo liikaa.

Hän on sairastellut vähän mutta sitä rajummin. Hän ei ole koskaan äänestänyt, eikä seuraa politiikkaa, mutta tarkkailee kyllä sitä intensiivisesti.

Hän laittaa hyvää, monipuolista ja terveellistä ruokaa ja arvostaa työntekoa vaikkei siitä aina pidäkään.

Hän on ihan tavallisesti ollut lukuisissa töissä nuoresta lähtien - muun muassa repsikkana metsätöissä, taaplarina sahalla, myynyt bensaa ja laskenut liikennettä.

Pidemmän lähdön hän on askaroinut musiikin ja kirjoittamisen parissa sekä esiintyjänä.

Kahta hän ei ole tehnyt: ajanut autoa eikä kokeillut kovia huumeita, eikä ole oppinut pitämään kahta mielenkiintoisena: postimerkkeilyä eikä pöytätennistä.

Mielenkiintoisen elämän hän on viettänyt, noinkin tavalliseksi mieheksi.

 

Lapsuus ja suku

 

Leskinen kertoo varsin seikkaperäisesti Juankoskesta, ruukin keskeisyydestä, suvustaan ja lapsuudestaan.

Pojat tekivät tavan kolttosia, kunnes piti kasvattaa pitkä tukka. Kolttosista koitui sittemmin valtakunnallisia.

Leskinen on sekoitus isän puolelta savolaisuutta ja äidin puolelta karjalaisuutta.

Isä söi Hotaa, poltti vihreää norttia ja näytteli.

Kuolema on aina seuraillut Leskistä likeltä, liiterin nurkalta. Pois menneitä, pyhimyksiä ja enkeleitä on piisannut sisaruksista isään.

Lopulta Leskinen päätyy kysymään, että millainen oli hänen lapsuutensa, eikä tiedä vastausta: kaikilla kavereilla se oli samanlainen, työväenluokkainen, köyhä ja jänteikäs.

Vain kerran Leskinen yltyy ihmistä muistellessaan. Kyseessä oli Kuikka, isänpuolentekele, joka oli sekolanttu, ääliö ja moukka.

Perhe asui pienissä oloissa, huoneessa ja keittiössä enimmillään viisi ihmistä. Juice keksi oman huoneen: hän levitti luettavan, kirjan tai Savon Sanomat lärvin eteen ja sai olla siellä yksin.

Sittemmin kuvaan kohosi rock’n roll - Beatles ja Bob Dylan. Ja tukka kasvoi takaa sitä mukaa kun päälaelta oheni.

Vuonna 1970 hän muutti Tampereelle ja ihastui kaupunkiin välittömästi.

 

Laulut

 

Tampereen alkuajoilta Leskinen kertoo, kitkeränsävyisestikin, opinnoistaan kieli-instituutissa. Tampereen yliopistoahan hän ei koskaan käynyt, vaikka yliopistolla ei sitä tahdota muistaa.

Kielellinen lahjakkuus Leskinen väistämättä on. Hän on kääntänyt lauluja paitsi näistä tavallisista kielistä myös portugalista, kreikasta, espanjasta, tanskasta ja väittää semmoisen oikein hirvittävän.

Sitten musiikki vei miehen kun hän tapasi Harri Rinteen ja Mikko Alatalon.

Syntyi Coitus Int ja Grand Slam ja Marilyn ja paljon, paljon muuta.

Niistä ajoista Leskinen kertoo seikkaperäisesti mutta ei pitkästyttävästi.

Paljon niissä on sisäpiirimäisyyttä.

Lisävalaistusta ensimmäisen avioliiton uskottomuusongelmiin saadaan. Ja samalla tarkennusta siitä, mistä Viidestoista yö lopulta kertoo tai mikä Kaksoiselämää-laulun kokonaisuus.

 

Taudit

 

Leskinen kertoo myös sairauksistaan - alkoholin liikakäytöstä ja käynnistä kuoleman rajoilla. Ainakin yleisesti uskottiin hänen nk. vaihtaneen hiippakuntaa.

Mutta Leskinen selvisi, elää nyt mm. aikuisiän diabetes vaivoinaan.

(Kirjoittajan huomautus: Leskinen keskeytti dialyysihoidon omasta tahdostaan, koska se oli niin kivuliasta ja kuoli 24.11. 2006)

Alkoholista saattaa sanoa sen, että mitähän mielestänne miettii mies, joka taannoin jätti kokonaan syömättä ja jonka ruumiissa alkoholi ei enää eräässä vaiheessa palanut vaan jäi lillumaan muiden nesteiden sekaan?

Kaksi asiaa itse asiassa hytkäytti kirjaa lukiessa eniten. Leskisen suhtautuminen veroihin. Häntähän on aina verotettu rajusti, ehkäpä kohtuuttomammin kuin useimpia muita.

Kerran hän maksoi voudille 40 000 markan verot kympin seteleillä.

Nyt kun kohtuullisuutta kohti on päästy, Leskinen myöntää, että vähitellen hän saanut veroilleen vastinetta: ollut sairaalassa, diabeteslääkitys on halpaa, liuta lapsia on koulussa, Kela maksaa päivärahoja sairauslomien aikana.

Sanoo hän senkin, että riimittely on ollut hänelle paljon helpompaa kuin suorasanainen esitys.

Mutta hän uskoo vakaasti oppivansa vapaamuotoisen runon tekemisen: Muuten missään ei ole mitään järkeä, ihmiselle mikään ei ole hienompaa kuin oppiminen.

Ja siinä se on, mitä tällä kirjakirjoituksella olen yrittänyt Juice Leskisestä sanoa, kirkastettuna.

Täytyy luoda Henry Millerin hienon sanomiskyvyn mukainen kaksikertainen illuusio, pysähtymisen ja virtaamisen.

Sillä ymmärtäminen ei ole vain mysteeriin tunkeutumista, vaan sen vastaanottamista, autuaallista elämistä siinä, sen kanssa, sen lävitse ja sen turvin.

Siitä, siitäkin, Juice Leskisen vuoteen 1989 toistaiseksi keskeytyvä omaelämäkerta kertoo.

 

VÄINÖ IMMONEN

Matkalla taakan purkamista kohti

Vuolautta vierastanut Samuel Beckett

 teki kuolemattomiksi kaksi klovnia puun juurella

Samuel Beckett:

Huomenna hän tulee (1949)

Suom. Aili Palmen

Irlantilainen Samuel Beckett (1906-1989) kirjallisuuden Nobelin vuonna 1969. Hän kieltäytyi osallistumasta palkintoseremoniaan ja jakoi suurimman osan rahoista kollegoilleen.

Matka suuruuteen oli pitkä ja vaivalloinen alusta pitäen. Beckett tarjosi esikoisteostaan kustantajalle 47 kertaa.

Beckett vaihtoi kielensä ranskaksi vuonna 1945. Hänen kirjoitustyylinsä pelkistyi, siitä katosivat paikkakuntien nimet. Sanotaankin, että Beckettin kasvot olivat sittemmin maisema sinänsä. Niissä oli väyliä ja vuonoja, laaksoja ja vuoristoja.

Beckettin elämännäkemystä kuvaa hyvin erään hänen henkilönsä lausahdus: Pimeys, jonka aina olen pyrkinyt kieltämään, onkin todellisuudessa paras liittolaiseni.

Silti Beckettiä pidetään koomisena. Komiikka ei ole ehkä hauskaa, mutta vapauttavaa se on.

Hänen on sanottu kuuluvan viime vuosisadan kymmenen merkittävimmän kirjailijan joukkoon.

Hänen tunnetuin teoksensa on näytelmä Huomenna hän tulee. Beckett on sanonut, että se esti häntä tulemasta hulluksi.

Vuosina 1946-1949 hän kirjoitti proosatrilogian joka koostui novelleista Molloy, Malone meurt ja Innommable.

Vuonna 1949 syntyi myös merkkiteos En attendant Godot eli Huomenna hän tulee.

Se teki hänestä maailmankuuluisuuden ja erään absurdin teatterin merkittävimmistä kirjoittajista.

Leikin loppu on toinen hänen kuuluisimmista näytelmistään.

On sanottu, että kaikissa Beckettin teoksissa pyritään kohti eräänlaista taakan purkamista. Sillä tavoin kirjailija johdattaa meidät kokemuksen ja merkitysten äärirajoille, paikkaan, jossa esteettisistä ja moraalisista arvoista tulee erottamattomat.

Hän ammensi sieltä, missä sanoista tulee hiljaisuutta, elekieltä ja mykkää todistusvoimaista puhetta.

Hiljaisuudesta osaltaan on kyse myös näytelmässä Huomenna hän tulee.

Siinä kaksi klovnia istuu puun juurella tietämättä mitä tehdä. Todellisuudessa tapahtumapaikka on koko maailma, aika on koko historia, ihmiskunnan aamuhämärä ja viimeinen ranta, Edenin puutarha ja Golgata.

Beckettin perusasenne maailmaan on tragikoominen, mutta samalla siinä on jotain hyvin sakraalia ja rituaalista.

Keskeistä on tietoisuus, joka on tietoinen itsestään, omasta olemassaolostaan, mutta ei omasta olemuksestaan taikka olemassaolon alkuperästä. Silti suurta epätoivoa vastaan nousee yhtä suuri toivo.

Monet Beckettin tutkijat ovat tulkinneet, että itse asiassa kaikkien hänen teostensa minä-kertoja on yksi ja sama, universaalinen, kärsivän ihmisen kuva. Se on houkutteleva tulkinta, koska Beckettin tärkeä tyylikeino oli toisto.

On myös arveltu, että Beckett jatkoi kerronnallisella tasolla Descartesin systemaattista epäilyä, jossa etsitään ajattelun lähtökohdaksi luotettavia tosiseikkoja, joihin ajattelun voi perustaa.

Beckett itse torjui tulkinnat, joiden mukaan hänen teoksensa ovat filosofisten järjestelmien kuvituksia:

”Jos olisin halunnut ilmaista itseäni filosofisesti, en olisi valinnut kaunokirjallista muotoa.”

Jospa parempi onkin puhua suuren kirjailijan yhteydessä minimalistisesti yksinpuhelun pitkästä taistelusta. Anonyymi ihminen heitetään eri tavoin brutaalisti ulos yhteiskunnasta ja hän suhtautuu kohteluun vailla yllättyneisyyttä, katkeruutta tai huvittuneisuutta.

Eli: onneksi meillä on edes se yksi puu.

VÄINÖ IMMONEN

Herra antoi, Herra otti

Isaac Bashevis Singer:
Nousee päivä, laskee päivä
Suom. Liisa Ryömä
Tammen Keltainen kirjasto 1996

Tässä se on, yksi oikea romaani, joita nykyisin ei enää ilmesty, Isaac Bashevis Singerin Nousee päivä, laskee päivä.

Singer (1904-1991) kirjoitti yli 40 teosta, koko tuotantonsa jiddisiksi, juutalaisten omalla kielellä. Kirjoja on suomennettu 14 kappaletta, kahdeksan romaania, kolme novellikokoelmaa, kaksi lastenkirjaa ja yksi muistelmateos.

Meillä, jotka jouduimme _ pääsimme - ihastuksen valtaan ennen kaikkea Shosha-romaanin myötä, on yhä runsaasti nautinnonhetkiä Singeriä uudelleen lukiessa.

Nousee päivä, laskee päivä on laaja kronikka, se on samaa juurta kuin Moskatin suku. Tapahtuma-aika on 1800-luvun lopun Puola, jossa Venäjä on tukahduttanut sen itsenäisyyspyrkimykset.

Teollinen kehitys pääsee kuitenkin liikkeelle. Puolan juutalaiset, ghettoihin siihen saakka eristetyt, saavat etenemismahdollisuudet yhteiskunnassa ja ne mahdollisuudet he käyttävät.

Varallisuus kasvaa rautateiden rakentamisen, kaivosten ja tehtaiden perustamisen myötä.

Teoksen keskeiset hahmot ovat kahden Jampolskin kaupungissa asuvan perheen jäseniä. On köyhtynyt ja Siperiaan karkotettu kartanonomistaja kreivi Jampolski ja juutalainen Calman Jacoby, jonka synnynnäinen liikemiesvaisto nostaa yhdeksi Puolan rikkaimmista miehistä. Aika äimistynyt hän on siitä kunnioituksesta, jota hän saa osakseen.

Tämän suuren yhteiskunnallisen kuvion peruselementteinä kulkevat sitten yksittäiset henkilöt. Sukujen kohtalot tangeeraavat toisiinsa avioliittojen _ useimmiten ei-toivottujen - kautta.

Mukana on myös juutalaisyhteisöjen sisäistä valtataistelua aina rabbin valintaa myöten. Ja hyvin keskeistä - kuten Singerillä aina - on rakkaus, sen mahdottomuus ja siksi pettyneet ihmiset niin usein sen idealisoivat. Mutta siitä huolimatta, ja juuri siksi se, johtaa katkeriin välien selvittelyihin, eroihin, pettämisiin.

Silti aina on kuitenkin niitä, joilla se lepattaa, vaikkakin vain tuskin havaittavana tuijubna taivaanrannassa.

Tämän kirjan laajassa henkilögalleriassa nousevat Calman Jacobyn rinnalle kartanon kreivin vallankumouksellinen poika Lucian, lääkäriksi opiskeleva vävy Ezriel ja ennen kaikkea röyhkeä ja vallanhimoinen Clara, jonka Calman Jacoby pelkkää epäonneaan ottaa leskeksi jäätyään vaimokseen.

Jacobyn neljä tytärtä on tietenkin keskeisiä. Heidät on naitettava _ joillekin se tuo onnen, joillekin ei. Singer kuljettaa tässä suurenmoisen vangitsevassa kirjassaan monta tapahtumatasoa, suurta henkilömäärää ja juutalaisuuden pyhyyttä rinnakkain.

Mutta hän tekee sen kuten ikään kuin kevyenoloisesti. Singer kirkastaa asiat vähäeleisesti, yhdessä kappaleessa hän kertoo sen mihin raskaammin kertovat tarvitsevat kymmenen sivua.

Lienee luvallista arvella, että palkitseva kirja on ollut myös suomentajalle Liisa Ryömälle. Niin hyvin ja lukijaa arvostavasti kulkee suomen kielikin. Suotta ei ole sanottu, että Singerin teos on eepos inhimillisen toivon salaisuudesta.
Nousee päivä, laskee päivä on konstailematon romaani. Sillä ja sen kirjoittajalla, verrattuna vaikkapa suomalaiseen teennäiseen nykyproosaan, on kertomista - ja asiaa.

VÄINÖ IMMONEN

 

Arjen pyhyyteen ankkuroituja novelleja

Alice Munro:

Karkulainen:

Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2005, 386 s.)

Alice Munro kirjoittaa novelleissaan eri-ikäisten naisten arjesta. He elävät usein muutos- jopa murrostiloissa. Mutta se ei tarkoita naisten luhistumista, vaan Munro käyttää tekniikkanaan epäonnistumisten ja osumien kaksoisvalaistusta.

Tarinoissa on kyse kulissien kaatumisesta, henkisestä klaustrofobiasta, kaupungistumisesta, vieraantumisen pohjamudista. Merkittävässä roolissa ovat erotiikka, seksuaalisuus ja rakkaus, joka tarkoittaa muutakin kuin että miehellä rojut nivusissa pelaavat.

Teemat ja kehittelyt ovat pitkälti samoja kuin kanadalaisen Munron (s. 1931) edellisessä novellikokoelmassa Viha, rakkaus, ystävyys. Senkin suomensi Kristiina Rikman tarkasti ja tarkkaavaisesti.

Arvattavasti juuri tämän kaltaista tekstiä onkin  vaikeinta kääntää. Se on niin kuotoilematonta täsmäilmaisua.

Novelleissa nuori Carla tahtoo ratsastustilalta pakoon väkivaltaista miestään. Kolmessa kertomuksessa on pääosassa Juliet. Hänen elämäänsä seurataan vuosikymmenten saatossa. Elämä on ehkä pinnalta tyyntä, mutta pohjamudat sen alta löytyvät, jos valokin kajastaa.

Robin on Shakespearen näytelmiin ihastunut naimaton nainen, joka on kokemaisillaan näytelmien mahdollisen onnenhipun, mutta kumottava myrkkymaljakin on alati läsnä.

Päätösnovellissa epätavallisen kyvyn syntymässä saanut Tessa saa hoksata, ettei poikkeavuudelle löydy ymmärtäjää.

Munro käyttää, jos sen uskaltaa sanoa, välillä jopa jännityskertomuksista tuttuja aineksia. Mukana on myös huumorin säie, jonka hän osaa katkaista riittävän ajoissa.

Näin Munro edustaa arvaamattomuutta vaikka ammentaakin elämänkokemuksesta. Hän ei pelkästään pengo henkilöidensä sisäistä materiaalia vaan ankkuroi ne todellisuuteen, jossa ei alati kieriskellä lämpimissä vällyissä.

Munroe on tuonut aina mieleen nuorena edesmenneen eleettömän Raymond Carverin novellit.

Carveria joku mollasi taannoin siitä, että hänen tekstinsä oli muka konservatiivista vastareaktiota postmodernismille. Ei konservatiivisuus ole postmodernin vastakohta. Perinteinen on oikea termi.

Niin kauan kuin kirjallisuus kykenee tuottamaan ja vaalimaan Munron lailla perinteitä, säilyy myös luottamus siihen, että elämme tässä emmekä postmodernissa maailmassa, jossa saattaa nähdä  intomielisen hybriksen yhdistyneenä heiveröisen huolettomaan yleistykseen.

Munron kaltaiset kirjoittajat katsovat maailmaa toisin: Olosuhteiden pahuus tekee pahaa, siksi on taisteltava huonoja olosuhteita vastaan.

 

VÄINÖ IMMONEN

 

Niin rietas taivas ei seesty myrskyttä

 Joseph Conrad:

Nuoruus ja muita kertomuksia

Pequod 1999

Hyvä kirja antaa lukijan tuntea, että luemme omasta kokemuksestamme. Kun kirjallisuus on parhaimmillaan, meistä tuntuu, että äkkiä muistamme jotain tärkeää, jonka olemme tienneet mutta unohtaneet.

Näin kirkastaa lukemisen ja kirjoittamisen taidon Olof Lagercranz, kirjailija ja Dagens Nyheterin entinen päätoimittaja.

Joseph Conrad (1857-1924), jonka tuotantoon Lagercranz on perehtynyt, sanoi asian näin: Sillä kirjailija kirjoittaa vain puolet kirjasta, toisesta puoliskosta saa lukija pitää huolen.

Joseph Conrad on se kirjailija, jonka teoksen Pimeyden sydän pohjalta Francis Ford Coppola ohjasi elokuvan Ilmestyskirja. Nyt.

Hän siirsi Afrikan tapahtumat vain Vietnamiin.

Nykykulttuuria kuvaakin, että sen kautta Conrad, mahdollisesti, on nimenä tuttu. Puolalainen Joseph Conrad alkuaan Teodor Joseph Konrad Korzeniowski syntyi  Ukrainassa. Se oli silloin osa Puolan valtakuntaa.

Kirjailija-isä osallistui 1862 puolaisten kapinyritykseen Venäjän valtahankkeita vastaan. Perhe siirrettiin tappion myötä Venäjälle Vologdaan. Tästä lienee lähtöisin Conradin epäluulo ja vastenmielisyys venäläisyyttä kohtaan. Perhe pääsi palaamaan Varsovaan, asui Nowy Swiat-kadulla.

Nykyisin vaaleanpunaisen kivitalon seinässä on Conradista kertova laatta. Varsovassa on myös hänen nimelleen omistettu kirjakauppa.

Orvoksi Josef jäi 12-vuotiaana ja lähti merille 17-vuotiaana. Hän muutti Marseillen kaupunkiin koska isä oli opettanut pojalle ranskan alkeet. Merimieselämä vei hänet lopulta Englantiin, jonne hän asettui 1894.

Koko tuotantonsa Conrad kirjoitti englanniksi vaikka oppi kielen vasta 20-vuotiaana. Onkin sanottu, että hän ajatteli puolaksi, käänsi ajatuksensa ranskaksi ja kirjoitti ne englanniksi.

Uhkayritys onnistui. George Orwell on oivaltanut, että Conrad oli yksi niistä kirjailijoista, jotka sivistivät tällä vuosisadalla Englannin kirjallisuutta ja palauttivat sen kosketuksen Eurooppaan. Erikoista on, että useimmat muutkaan tähän yltäneet kirjailijat eivät olleet syntymäenglantilaisia kuten amerikkalaiset T.S. Eliot ja Henry James ja irlantilaiset James Joyce ja William Butler Yeats.

Toki uransa alkuvaiheessa Conradia pidettiin romanttisten meriromaanien sepittäjänä. Mutta etenkin teosten Anarkistit, Lordi Jim, Narkissoksen neekeri, Pyörremyrsky, Nostromo eli Hopealaiva ja Pimeyden sydän muuttivat käsityksen. Conradin yksi idea on länsimaisen ja "vieraan" näkökulman afrikkalaisen tai Intian valtameren seutujen asettaminen vastakkain.

Teoksista vakaimman aseman on saavuttanut Pimeyden sydän, matka Kongo-jokea pitkin kohtaamaan syöksykierteeseen joutunut, tropiikkiin ihanteensa kadottanut hullu norsuunluunvälittäjä Kurtz.

Lagercranz on todennut, että teos on ollut hänelle "jumala". Kiinteä ja ikuinen. Se sallii rakastaa itseään, tunkeutua sen salaperäiseen olemukseen. Se ei herätä mitään vaatimuksia mutta herättää kaipuun luokseen heti kun siitä erkanee. Se saattaa sisältää hyvin olennaista Conradista, joka kirjoitti esseessään Kirjoista: Olla toiveikas taiteellisessa mielessä ei välttämättä ole sama kuin ajatella, että maailma on hyvä. Riittää kun uskoo, että ei ole mitenkään mahdotonta tehdä siitä sellainen.

Pienkustantamo Pequod on julkaissut neljä Heikki Salojärven suomentamaa Conradin novellia 1900-luvun taitteesta nimellä Nuoruus. Kuten monissa romaaneissaankin soveltaa Conrad näissä nk. kiinalaisen laatikoiden kerrontatekniikkaa eli kertomusta kertomuksessa. Oudon kiehtovan kuvan hän luo varsinkin niminovellissa Nuoruus ja Amy Fosterissa, joka kertoo Etelä-Englannin rannikolla haaksirikkoutuneesta slaavista. Tätä kertomusta on tulkittu Conradin avaimeksi omaan sieluunsa.

Sivistyksen etuvartio taas julmakin tarina parivaljakosta Kongossa kauppa-asemalla. Se on ainoa kertomus Pimeyden sydämen lisäksi, jossa Conrad avaa lukijalle järkyttävyydet, joita hän arvattavasti näki ja koki Kongossa. Conrad yhdistelee yhteiskunnallista draamaa, moraalisiin pohdintoihin ja henkilöiden identiteettiongelmiin.

Conrad sanoikin, että hän pyrkii ikään kuin virtaaviin kertomuksiin. Minuuden kriisit vain vahvistuvat kun kuvauksen kohteina ovat yksinäisyyttä potevat henkilöt sumun ja sekasorron keskellä. Martti Anhava on hoksannut kuinka Conrad näyttää erilaisin muunnelmin miten pienistä ja suurista, hitaista ja nopeista, toisiinsa liittyvistä ja liittymättömistä tapahtumista kehkeytyy se saatto, jota sanomme kohtaloksi.

Conrad pohtii aineellisten etujen ja moraalisen idealismin suhteita ja päätyy jotenkin skeptiseen materialismiin. Keijo Kettunen hoksasi taannoin kuinka kaikesta näkyy usko siihen, että aineelliset edut prässäävät yhteiskunnan muuta elämää niin hyvässä kuin pahassa. Suotta ei Conradia ole kutsuttu yhdeksi ensimmäisistä modernisteista.

Itselleni syntyi, meren syvyydestäkin häikäisten, tuo tunne, että Conradia lukiessa muistan todella äkillisesti jotain, jonka olen unohtanut Amy Foster -novellin loppusanoissa.

Siinä tarinan kertojaminä katsoo haaksirikkoutuneen ja kuolleen Jankon lasta silmiin, jotka räpyttelevät kuin paulaan takertunut lintu: Ja kun katsoin niihin minusta tuntui kuin näkisin erään toisen hänen isänsä, meren salaperäisesti rannoillemme heittämän miehen, jonka kohtalona oli tuhoutua täällä pohjattomaan yksinäisyyteen ja epätoivoon.

Oman kokemisen tunne on niin voimakas kuin se vain maailmankirjallisuuden todellisuudesta voi löytyä.

 VÄINÖ IMMONEN

KESÄKLASSIKOT

Aamuyöllä puoli viisi ystäväni, joskin läheiseni, herra V havahtui silmäämään rakkainta maisemaansa - pihan omenapuiden tuhatta vihreää siipeä ja kotikatajaa, ikiaikaista lohduttajaa. Se levollisti Timo Pusan säkein: Elämä on suuri suru josta tippuu kirkkaita valtameren täyttäviä ilon pisaroita.

Mutta nyt V oli taukonuotiollaan. Sen ääressä valaistui - hiljaisuus, tuulet, vedet ja puut ovat elämän leipä. Leivoksiin kyllästyy. Leipään ei. Niin V sieppasi muistikirjaansa merkityt sanat kilpilauseekseen: Vielä otan tulesta mallia ja sytyn ja lähti matkalle.

Ja pihan hiljaisuudessa soi Johann Sebastian Bachin Preludi ja fuuga g-duuri, se joka alkaa kuolemasta ja päättyy elämään.

Roomassa matkan vääjäämätön päämäärä oli Villa Balestran puisto. Siellä istui penkillään kirjallisuudenopettaja Jeanne 14-vuotiaan tyttärensä Aldan kanssa. Taas kerran Jeanne muistutti V:tä runoilija Guillaume Apollinairesta:

- Kumma kyllä, voisi ihan hyvin kuvitella, että Apollinairen runot ovat sinun kirjoittamiasi. Sinun silmäsi loistavat omituisesti kun lausut niitä.

Eikä V malttanut kuohuvaa mieltään:

- Niin, minä tahtoisin rakastaa teitä mutta vain vähän ja tuskani on suloinen.

Ja Jeannen kotikadun, Via Ammanattin, talon ikkunasta helmeili puistoon viulun iki-ihanuus: Antonio Vivaldin Alla Rustica, sen largo.

Pariisi Pariisin kaupungissa V hakeutui Boulevard Haussmannilta korttelin sivuun - St. Philippe du Roulen vaatimattomaan kirkkoon ja sieltä osoitteeseen rue de Castellene 10, taloon, jossa taannoin asuivat niin Paul Verlaine kuin Osacr Wildekin.

Nyt häntä odotti Consuelo, Pikku prinssin kirjoittajan Antoine de Saint-Exupéryn elsalvadorilainen taidemaalaripuoliso. Hän avautui kertomaan kuinka Antoine, sodassa kadonnut legenda, olikin vain ihminen - heikko, epätoivoinen, häilyvä, itsetuhoinen. Mestariainesta siis.

Väistämättömät kohteet olivat vielä Place de Vogues, Pariisin vanhin renessanssiaukio, Pont Neuf ja La Citen saarella osoite Quai des Orfevres, ikitutun oikeudenmiehen työpaikka, josta askellettiin hänen kotiinsa Boulevard Richard Lenoirille.

Ja kaiken aikaa toistui sisimmässä Madeleine-kirkon urkurin Gabriel Faurén Barcarolle a-molli, aina Montmarten hautausmaalle kumartamaan pois menneille, pyhimyksille ja enkeleille.

Praha Prahan kaupungissa oli käveltävä Na Prikopé-katu päästä päähän, hidastellen, aina Ruutiportille asti. Välipoikkeamisen etappi oli Hotel Paríz. Josko siellä tapaisi tarjoilijaystävän, joka oli palvellut taannoin sekä Englannin kuningasta että Abessinian keisaria, jolle valmistettiin päivälliseksi täytettyä kamelia.

Ystävä kävi ankaran elämänkoulun, jossa oppi, että paholaisen päätyö on ulostaa maailmaan keskivertoja pikkuporvareita. Mutta oppi hän myös, että ihmiskunnan yhteinen äidinkieli on sadun, myytin, taiteen ja runouden kieli. Siksi kultaisessa Prahassa soi Léos Janácekin Sarja jousiorkesterille, jonka aateloi adagio-osan vuolas sello.

Varsova Varsovan kaupungissa V:tä jo odotti Krochmalna-kadulla rabbi perheineen. Hän oli päättämässä din tooraa, Mooseksen lakiin pohjautuvaa "oikeudenistuntoa" - tai paremminkin sovittelukokousta.

Vastikään rabbi oli kuunnellut miestä, joka aprikoi, voiko hän nukkua yön kuolleen vaimonsa vieressä. Huomenna odottavat vuoroaan toisiaan petkuttaneet ja siksi toisiaan syyttelevät liikemiehet. Nykymaailman kuva!

Ennen juutalaisten riemukasta puurim-juhlaa istuttiin tovi rabbin kirjojen täyttämässä työhuoneessa. Ja evästä rabbi antoi: Älköön ketään tuomittako hänen murheensa keskellä.

Niin, sen V oli kokenut ja tajusi nyt, että siellä missä on syyllisyyttä, sydän on kova. Ja Chopinin cis-mollinokturnon n:o 20 helistessä V oivalsi rabbin valitseman polun:

Ei aito hyvyys häviä tai kuole. Ei - vaikka sitä ahdistellaan, sen päälle syljetään, sitä pilkataan, sitä kuristetaan että se tukehtuisi, se ajetaan maanpakoon, se heitetään tyrmään, se uhataan ampua aamunkoitteessa. Kaikesta se selviää - hymy huulilla.

Sydäntäyteisen matkansa V päätti sinne missä keltasirkku lauloi viheriän männyn kerkässä lyhyttä hartaankaunista lauluaan, joka oli kuin rukous, kuin nöyrä ylistyshymni metsän soreapilarissa temppelissä sinisen äärettömän kupolin alla.

V palasi K:n kaupunkiin, matkakappeliinsa Väinölänniemen tyveen, juhlistamaan piknikillä hääpäivää - vain kaksin. Oltiin hiljaa, ihan hiljaa ja sieltä se kuului, aaltojen rantakallioihin hyväilemä Bachin preludi, se sama joka alkoi kuolemasta ja päättyi elämään ja johon V - 28 vuoden elämästä kiitokseksi - lomitti lahjaksi Pentti Saarikosken ja Mia Bernerin säkeet:

”Etsin sinua tieltä ja veneiden luota sanoakseni jotain: Aamun maa on vuorten takana meille jäi kiireetön ilta.”

Hoivaksi matkalle:

Häpeän tunne? Merkki siitä, että pystyy kasvattamaan itseään, ei ainoastaan myymään.

Jälkikirjoitus: ystäväni, joskin läheiseni, herra V:n matka oli sponsoroitu. Sen mahdollisti oma kirjahylly ja Kuopion kaupunginkirjaston antoisan aulis tietopalvelun henkilökunta mm. näillä kirjoilla ja tilkittynä lukuisilla rakastettavan pölyisillä varastokappaleilla:

Alberto Moravia: Matka Roomaan

Consuelo de Saint-Exupéry: Ruusun muistelmat

Georges Simenon: Varjokuva ikkunassa

Bohumil Hrabal: Tarjoilin Englannin kuninkaalle

Isaak Bashevis Singer: Isäni seurakunta

Pentti Haanpää (toim. Erno Paasilinna): Kairanmaa.

 

VÄINÖ IMMONEN

Auschwitz on alati tarinamme

mahdollinen ja peruuttamaton loppu

Imre Kertész:

Kohtalottomuus

Suom. Outi Hassi

Otava 2003. 240 s.

 

Keskitysleirien mahdollisuus on sisäänrakennettu koko länsimaiseen kulttuuriimme. Auschwitz edustaa vain äärimmillään niitä hyveitä, joihin meidät on kasvatettu: kuri, tottelevaisuus, velvollisuudentunto sekä työnteon ja tehokkuuden ihannointi.

Kaiken pahan juuri löytyy kulttuurimme autoritaarisista piirteistä. Niitä korostaa myös autoritaarinen yksijumalainen uskontomme.

Tämä juonne sävyttää vuoden 2002 Nobel-palkitun unkarilaisen Imre Kertészin s. 1929)pääteosta, ensimmäistä suomennettua romaania Kohtalottomuus.

Sille suo klassikon arvostuksen.

Kun Kertész kertoo Auschwitzista, hän ei ajattele niinkään menneisyyttä vaan tulevaisuutta. Nobel-perustelussa sanottiin, että hän puolustaa yksilön hauraita kokemuksia barbaarista mielivaltaa vastaan.

Imre Kertész kuuluu niiden sarjaan, jotka eivät ole, kuten kulunut sanonta kuuluu, profeettoja omalla maallaan. Unkarissa hänestä vaiettiin. Merkitys ja merkittävyys piti hakea Saksan kautta. Se ei ole Unkarille kunniaksi.

Unkarinjuutalainen Kertész joutui 15-vuotiaana keskitysleirille ja vapautui 1945. Hän työskenteli sittemmin lehtimiehenä mutta erotettiin 1951 poliittisten ristiriitojen vuoksi ja hän ryhtyi vapaaksi kirjoittajaksi ja kääntäjäksi.

Kohtalottomuus ilmestyi vuonna 1975 ja se vaiettiin liki kuoliaaksi. Syitä on ainakin kaksi.

Teos sai toki ilmestyä, koska elettiin Janos Kádárin ajan pehmeää diktatuuria. Se oli ikään kuin lievennettyä totalitarismia. Kirjaa siedettiin, mutta sitä ei saatettu yleiseen tietoisuuteen, on kirjallisuudentutkija György Tverdotalö kertonut.

Romaani alkaa pojan isän joutumisella työleirille. Poika ohjataan kesällä työhön, kunnes eräänä aamuna poliisi keskeyttää työmatkan. Poika työtovereineen lukitaan hevostalliin.

Heille uskotellaan,ja he uskovat, että heidät viedään Saksaan palkkatyöhön.

Vielä Auschwitziin saapuessaan hän uskoo, että siitä alkaa parempi elämä sodan keskellä.

Kertész kertoo pojan kokemukset Auschwitzissa, Buchenwaldissa ja Zeitzissa päiväkirjanomaisesti, alituisesta nälästä lähtien tai kuinka pojat luulivat ihan oikeasti savupiippujen hajun perusteella pääsevänsä töihin nahkatehtaaseen.

Tekstissä ei ole hänen välihuutojaan, osoitteluja, ulkopuolisia täsmennyksiä. Kuitenkaan se ei ole päiväkirja, muistelma tai valokuvamaisen tarkka historiointi.

Se on, ylisanoitta, upea romaani, ihan omalajisensa keskitysleirikuvausten joukossa, taiteellisella aspektilla etäännytetty.

Kirjassa ei esitellä henkeäsalpaavia kauheuksia ja kärsimyksiä. Nykyväki, karmeaa sanoakin, ohittaa semmoisen elokuvista opittuna arkena.

Näkökulma luo vaikuttavan kuvan kuinka ihminen on oman etunsa panttivanki. Kertész antaakin ymmärtää, ettei Auschwitz ole selittämätön poikkeus vaan ehta paljastus maailmamme todellisesta olemuksesta.

Yksilön alistaminen ja hyväksikäyttö yhteisön sääntöjen, hirveidenkin, toteuttamiseksi luo pohjan iljetyksille.

Siksi tämä kirja on parempi näköala ihmisyyden puutteisiin, sen tuhoamiseen, kuin useimmat kauheuksien vyörytyskuvaukset. Se ei ole juutalaisten kertomus vaan Kertészin itsensä mukaan ”meidän tarinamme mahdollinen ja peruuttamaton huono loppu.”

Haluammeko itse kukin hillitä henkilökohtaisen, sisäänrakennetun Hitlerin?

VÄINÖ IMMONEN

 

©2017 Immun pakinat - suntuubi.com