Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930123

RSS

 Kirosanan vahti
16.11.2017 08:44

Urheiluseurat ovat ryhtyneet karsimaan aikuisten ja lasten kiroilua. Jotain hyvää lopultakin urheilussakin...

Juniorivuosilta ei mieleen jäänyt varsinaista kiroilua mutta sentään muuan keskivertokiekkoilijan äiti, joka roikkui kaukalon laidalla ja rääkyi pojalleen: Tapa se, tapa se!

Ei tappanut mutta ei oppinut jääkiekkoakaan.

Kirosana on tosin aika ajoin paikallaan. Satunnaiskivun huojentajana se hakkaa jopa polvirukouksen. Vuolas noituminen on etovaa. Kirosanat menettävät myönteistehonsa.

Jos niinku-viljely välimerkkinä ällöttää, niin mustien haaskalintujen parvi peittää auringon kun teinitytöt suoltavat omaa jalkovälimerkkiään.

Vaimo kysyi taannoin, että kuka minut opetti monipuolisesti kiroilemaan. Muotoilin että kai minullakin voi jokin synnyinlahja olla.

Tämä ei ole kiroilun kevyt ylistys. Tyyli on oltava. Jätkäporukassa minä kiroilenkin jätkien lailla, herraseurassa herraskaistapaan.

Nyt luin tutkimuksesta, jossa kiistetään, että kiroilu kertoisi vain sivistyksen ja kotikasvatuksen puutteesta. Osuva kiroilu – kuin pirturyypyn repäisy sisuskaluissa - kertoo myös verbaalisuudesta ja sanavaraston laajasta osaamiskäytöstä ja älykkyydestä kun sen sovittaa tilanteen ja seuran mukaisesti.

On sielunvihollisen apuun manaamisessa kirjallisuudellakin ollut osansa. 12-vuotiaana luin Pohjantähden ykkösosan. Veikko Huovinen laski sittemmin, että siinä on 232 kirosanaa, rivouksia ja karkeuksia.

Perkele täräytetään 86 kertaa, saatana jämäköittää ilmaisua 72 kertaa, helvetin osuus on 30, jumalauta lohkaisee 21 merkintää, paska 10 ja persekin 9.

Vitjamuna ihan terminä – neljä mainintaa – kiinnosti ja kysyin äidiltä sen merkitystä. Äiti sanoi sovittelevasti, että mitähän jos lukisit kaksi muuta osaa tuonnempana. Näin asianmukaisesti tapahtuikin.

On kiroilussa oma hupinsa. Vuosi sitten joulun alla askelsin Alavan kirkon viertä. Vastaan pomppi pimuremmi, viisi rinnakkain. Koetin väistää mutta laitimmaisen olkapää osui minuun ja tytöltä tipahti tupakki. Hän heläytti kuin 30 asteen pakkasessa tekeytynyt pimpparauta:

- Voi saatana sun kanssas!

Samassa jymähtivät Alavan kirkonkellot. Vinkkasin taivaalle todeten, että tihentävät tarkkailua näin joulun alla.

Tyttö silmäsi, hymyili ja sanoi: ”Ai! Anteeks' ihan oikeesti.”

Ja aurinko ampuili loppumatkan kultanuoliaan sielun sisimpään.

IMMU

 

 

 

 


Kommentoi



 Parinuhteet
14.11.2017 09:17

Askellusta kyyhkysenharmaana aamuna Valkeisenlammen äyräällä. Kohta tummensi taivaan ikään kuin mustien haaskalintujen parvi.

Rinnalle rähvelsi Ojarumpu, olkaveljeni, äkkiseltään vilkaisten kuin hatarin ristipistoin kokoon kursittuna.

- Mitenkä männöö, tiedustelin toverillisesti.

- Anoppi käväisi, jyvitti taas minua huonosti verhoilluin sanankääntein...,Ojarumpu liki nyyhkäisi.

Laajensin aihetta, ihan pirullista luonnettani:

- Luitko kuinka Saudi-Arabian perustajalla oli 22 vaimoa, tosin kerralla vain neljä. Entä jos meilläkin saisi olla vaikkapa kaksi, toinen nuori - korkeapovinen, kapeauumainen, sutjakkasäärinen. Mitä etuja siitä olisikaan!

Ojarumpu tympeästi:

- Etuja? Siis tuplasti parisuhdekriisejä, liikunnallista (!) sydänrasitusta, rahanmenoa. Minä olen yksiavioinen koska nuorena iskemään lähtiessä älysin jättää silmät kotiin mutta otin korvat mukaan.

- Pejoratiivinen näkemys ultrakauniista vaimostasi! Tosin olisihan kahdesta vaimosta ankarin mahdollinen rangaistus.

- Valaisset?

- Kaksi anoppia, hykersin minä.

Askelsimme, me yli 40 vuotta samassa aviossa olleet, kunnes Ojarumpu naulasi tilanteen:

- Olen minä joskus vaimon vaatekaapin merkkirättejä silmätessä langennut tuumaamaan, että olisiko maksettu rakkaus tullut kiinteää parisuhdetta halvemmaksi.

Silmäsimme, molemmat ääneti, taaksepäin ja arvattavasti päteviä vaimoja ajatellessa nousi pintaan katkera totuus: he olivatkin onnistuneet elämässään kaikessa muussa paitsi aviomiehen valinnassa.

IMMU

 

 


Kommentoi



 Isän häivä
10.11.2017 08:30

Sunnuntaina se on - isänpäivä. Sitä ei ystäväni, joskin läheiseni, herra V ole koskaan sallinut vietettävän.

Riitti kun hänellä oli Timjami-tyttärelle jotain annettavaa. Jos ei hyviä (vauraita!) eväitä elämään niin eväät hyvään (henkiseen!) elämään.

Oli V:llä ollut kokonainen perhe viisivuotiaaksi. Isäkin jolla olivat lämpimät kädet ja silmät kuin pohjattoman surun kaivot. Ja ilon. Vuosia myöhemmin V ymmärsi, että rypytkin olisivat takuulla olleet siellä missä hymytkin alati olivat.

Isä eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa.

Elämä vei 1930-luvulla isän ja äidin toisaalle, Valkeakoskelle, Tampereelle ja Joensuuhun.

Sinne isä rakensi talon. Tärkeimpänä hanslankarina oli pikku-V.

Välillä istuttiin rappusilla ja isä otti, no, ottipa mitä otti ja puheli aina mukavia:

- Katsopa poika karttaa niin hoksaat että suurin osa maapallosta on vettä ja vain mitätön osa maata.

Isä halusi nuorena merille. Pikku-V kyllä ymmärsi, että väliin tuli kaikenlaista, etenkin muuan Tyyne Heinäveden kirkonkylästä.

Isä jutteli, että eläkevuosiksi muutetaan takaisin Kuopioon. Ei hän eläkkeelle ehtinyt kuten ei merillekään. Lenni tempaistiin 44-vuotiaana taivaan pilvilaivaan huuhtomaan Suuren Kapteenin komentosiltaa.

Siksi tämä kuva toistuu alati - joka marraskuu - V:n sisimmässä:

Isä oli lähdössä töihinsä, johtamaan suon ojitusta Kaavilla ja oli epätavallisen vakava:

- Kaikki olisi niin hyvin, ellei minulla pumppu reistailisi.

Silloin V päätti hankkia isälle uuden pumpun. Hän osti se Mecanon ruuvimeisselillä Taposen Jussilta.

V kätki pumpun ja öljysi sitä joulua varten. Kunnes eräänä marraskuun aamuna ovelle ilmestyi kaksi miestä mustissaan. Yhä V kuulee korvissaan äidin huudon kun he kertoivat kuolinuutisen.

Sitten saapuivat vieraat hautajaisiin ja äiti sai toistaa, että pumppu se oli, reistaili.

Silloin pikku-V, liki mykkänä pidetty, puhkesi ääneen ihmispaljouden keskellä:

- Se oli joulun vika, se on niin kaukana. Minulla oli isälle lahjaksi uusi pumppu!

Eikä kukaan nauranut. Ei yksikään.

V eli elämänsä vailla miehen mallia. Jo siksikin elämän evääksi tulivat nämä(kin) kolme asiaa.

Sukupuolten tasa-arvo on rikkumaton. Heikkoja ei saa hakata, henkisestikään. Rauha: kaiken muun voi antaa anteeksi mutta vuodatettua viatonta verta ei koskaan.

Silti myönteisen kateelliset isänpäivän toivotukset teille, joilla on ollut elämässä pitkään ehta, läheinen, miehen malli.

IMMU

 

 


Kommentoi



 Neukun alla
07.11.2017 09:37

Vietetään Venäjän vallankumouksen 100-vuotispäivää.

Puolet suomalaisista pitää Venäjää uhkana. Olemme siinäkin palanneet 30-luvulle kuten sisä- ja talouspolitiikassa muutenkin.

Kuinkas sanonta menikään: sinua kohdellaan kuten sinä kohtelet muita. On väitetty, että minulla on slaavilainen sielu, ilo ja suru, itku ja nauru vaihtavat paikkaa äkkiarvaamatta.

Siksi seuraava muistelo, ilman uhkakuvia, arkisesti, mitään ja ketään ylistämättä tai väheksymättä.

En ole ikinä heristellyt nyrkkiä itärajalla niin RUK:n kuin kävinkin. Lukiossa opettelin venäjää kolme vuotta ja matkustin läpi Siperian Anton Tšehovin jäljissä.

Isäni yleni sodassa vänrikistä kapteeniksi ja oli, aikalaistodistajien mukaan, kuin Tuntemattoman sotilaan Koskela.

Kävin yliopistoa puoluehurmoksen vuosina. Taistolaispyhäkoululaista ei minusta tullut eikä ryssää silmien väliin tähtääjää.

Muistumat Venäjästä – ja Neuvostoliitosta – ovat siis lämpimiä.

Toki voisi kertoa lutikoista kielikurssiasuntolassa tai Viipurin aseman vessan pöyristyttävästä lemusta.

Tai KGB:n miehestä joka seurasi minua Moskovassa. Menin metroon, hän luki, muka, Pravdaa. Nousin metrosta ja luikahdin takaisin. Pravdamies seurasi kärppänä. Metron portaissa totesin, että kiintoisa lehti se on Pravda. Hän ynähti ”mhmhmhm” ja katosi. Ei seurattu sen jälkeen.

Venäjä on minulle Aleksanteri Nevskin lavra, Piskarevin hautausmaa ja Anna Ahmatovan museo Pietarissa. Sipulikupolikirkot Siperian radan varressa, hiukkaskiihdytin Novosibirskin Akatemiakaupungissa, Tšehovin hauta Novodevitšin luostarin hautausmaalla Moskovassa ja hänen maatilansa Melihovossa. Akatemiakaupunki intellektuelli-ihmisineen Novosibirskissa. Pakoputken kyljessä savustettu omuli Baikalilla, Joutsenlampi Bolšoissa, Vladimir Vysotškin Hamlet Juri Ljubimovin Taganka-teatterissa.

Yhä suren hukkaamani venäjän kieltä. Aika ajoin yritän toki lukea toki venäjäksi mutta sävyt, ne hienosyiset sävyt, ovat kadonneet tajunnasta. Etuliitteillä venäjässä sanomisen tarkoituskin muuttuu.

Venäjä on kaunis kieli siinäkin, että meillä on miesten niminä Usko, Toivo, Armas. Venäjässä ne ovat Vera, Nadetžda, Ljubov.

Minun runoilijani on Anna Ahmatova. Häneen ei edes Stalin uskaltanut tarttua, luonnehtipa vain käskyläisineen kuinka Anna oli ”puoliksi nunna, puoliksi huora”.

Mutta Annan ihailijat joivat samppanjaa hänen solisluukuopistaan. Siksi museon ovella alkavat kertautua säkeet: ”Kolkuta nyrkilläsi oveeni, / sinulle tulen avaamaan. / Vaikka meidät erottaa nyt vuoristo / paahtava helle, tuuli aavikko, / sinua en hylkää milloinkaan...”

Että eikö mikään ollut vialla? Oli, paljon heikäläisille ja minulle känniset suomalaiset rehvastelijat, pimeässä rahanvaihtajat, ryssitelijät.

 

IMMU

 

 

 

 


Kommentoi



 Hurria separoimassa
06.11.2017 07:57

Vietetään ruotsalaisuuden päivää. Suvainnette myötäkarvaisen muistelun ruotsalaisista.

Meillä on pitkä yhteinen historia. Ruotsalaiset älyttivät meidät Eurooppaan sotimaan puolestaan. Itse he lopettivat sotimisen ajoissa ja kehittivät säästyneillä kruunuilla kadehdittavan hyvinvointivaltion.

Me hakkapeliitat puimme yhä nyrkkiä itärajalla.

Saimme 60-luvulla ikään kuin köyhänapua Ruotsista. Työttömiä muutti sinnekymmenintuhansin. Kesällä he palasivat Takahikiälle rehvastelemaan peräkamariin juuttuneille käytetyllä Volvolla.

Nyt me yritämme kostaa pöyhistelemällä EU:n mallioppilaana. Mutta tosi-itsenäinen maa kuten Ruotsi voi olla yhä kansallisvaltio ja pitää valuuttansakin. Vain me kyyryssä nöyristelevät todistelemme hampaat irvessä globaalisuutta.

Urheilun jaloimmissa lajeissa, kuten tenniksessä ja jalkapallossa, Ruotsi kohosi maailman valioihin. Samaan aikaan meillä pöllimetsässä ahavoituneet syrjäkulmien takkutukat pinkoivat pesältä pesälle.

Euroviisuissa Ruotsi on aina ollut kärkimaita. Kun muistaa meidän Lordimme niin johan nolottaa Abbaa kuunnelessa.

Ruotsin kuninkaallisuus vasta pänniikin. Kaarle-Kustaata naureksittiin sammakoksi. Kun hän iski saksalaisen Silvian (tai toisinpäin) ja satujen kaunotar suuteli häntä niin sammakosta kuoriutui ehta kuningas.

Victoria seuraa isäänsä valtaistuimella. Meillä ihastellaan tilapäärunoilijatarta, joka saa vaalivauvan.

Isäni oli nimeltään Lennart ja setäni Hugo. Veljilläni ne ovat kakkosniminä. Sieltä isän suku lie, vehnän ja maailman kauneimpien naisten maasta.

Jätkäporukoissa juurista ei nuorena huolinut huudella. Homopelkoiset juntit olisivat vain osoittelevasti seisoskelleet takapuoli seinää vasten.

Kotona en ruotsalaisjuurilla rehvastele. Vatikaanissa muuan nunna kysyi vaaleatukkaisilta vaimolta ja tyttäreltä: Mistä päin Ruotsia olette?

Minua hän silmäsi pejoratiivisesti, arveli kai puolalaiseksi pyhiinvaeltajaksi.

Ettäkö mistä tämmöinen myötäsukaisuus Ruotsia kohtaan?

Rakastin nuorena yhtä tukholmalaista Lenaa (nimeä ei muutettu). Hän oli edistyksellinen kuten ruotsalaiset ovat. Sitä hän ilmensi antamalla tatuoida pyllyposkiinsa perhosen siivet.

Kun hän askelsi Tukholmassa Sergelin torin poikki minua kohti, niin hekumoin kuinka perhonen lensi!

Toki monet suomalaiset sanovat pitävänsä, mutta vain hyötymistarkoituksessa kuten Wahlroos pettymyksekseen teki, ruotsalaisista.

Mutta minun kiintymykseni, jos lievästi seksuaalinen muotoilu suvaitaan, ei siis olekaan, no, sananmukaisesti perää vailla

IMMU

 

 

 


Kommentoi


©2017 Immun pakinat - suntuubi.com