Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
262728293012
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31123456

RSS

 Jussipiirros
13.12.2018 08:12

 

Leskisestä on tehty elokuva. Katkerasti (heh!) huomasin, ettei tullut kutsua ensi-iltaan.

Silti Jussi sanoi kerran Anu Pöntisen Viikko-Savoon kirjoittamassa jutussa, että on hänellä kaksi ystävää Kuopiossa. Bellan Raimo Sonninen ja Immosen Väinö.

Eiliasillan hämärässä askelsin Valkeisenlammen viertä. Kertasin muistoja Jussin kuolemasta:

Hämärsi. Valkeisenlampi oli luopunut riitteestään. Hopeakellot eivät helisseet rannan pajuissa. Oksien päihin pusertuivat, taukoamatta, vesipisarat.

Tuumailin omiani, ikituttuja, usein mainittuja: pois menneitä, pyhimyksiä ja enkeleitä tällä toistaiseksi päättymättömällä väliaikamatkallani.

Olkaveljistä yksi oli lähtenyt. Näin se ilta meni:

Nojailin lammen kaiteeseen ja tähysin Puijon rinteen usvaan. Silloin laskeutui olalle käsi. Ojarumpu se oli, läheisin olkaveljeni.

Vaikenimme. Sitten Ojarumpu ei malttanut:

- Se lähti sitten.

- Jo vain loittoni.

- Lauloitteko ikinä yhdessä?

- Ei laulettu. Suomalainen tango on luotu lepopäivän ratoksi. Mutta kieli lauloi. Oltiin pienessä ja oltiin raittiina. Oltiin nokkelia, aavistuksen ilkeitä, kehuttiin (toisiamme) ja vaiettiinkin. Vaivaantumatta vaietessaan hakee ihminen parastaan.

- Taisi olla olkaveli-sarjaa?

- Oli, veroisesi. Se oli kolmessa sekunnissa syntynyttä ystävyyttä. Hänkin oli isästä orpo, ujo ja varautunut. Yhteisissä toveissa, Juankosken ja Tammerkosken äyräillä, saimme potea tätä ihmisen epäjohdonmukaista ja järjenvastaista osaa.

- Taisitte paljonkin silti puhua.

- Puhuttiin. Äetistä ja ruoan laitosta ja Kalle Päätalosta. Se oli lukenut jokaisen Kallen kirjoittaman rivin. Kun työnä on lukeminen ja kirjoittaminen, säkeistäminen ja säveltäminen, sitä puhuu keskenään mieluiten oikeista arjen asioista.

- Et hänestä muistokirjoitusta laatinut?

- He-le-ket-ti! Sillä arkulla on riittänyt tanssijoita. Joka toinen on nyt sen syvästi tuntenut ja joka toinen on ollut sen paras kaveri. Tokko minua tarvittiin papukaijakaartissa...

- Se ei kuulemma ikinä äänestänyt.

- Ehei. Miksi äänestää maassa, jossa kriittisen älymystön on korvannut kameleomanttimainen lukeneisto? Poliitikot pitävät uudistuksista, koska silloin voi jättää puuttumatta itse ongelmiin. Se on sielullista syfilistä. Niin me taannoin tuumasimme.

- Et juuri kerro millainen se oli, no, ihmisenä. Ja mitenkä se voi, kun viime elokuussa söitte muikkuja Wanhassa Satamassa.

- Ne ovat kuule yksityisasioita. Paskalehtijournalismia en tahdo harjoittaa vaikka skuuppeja olisi piisannut.

Siinä seisoimme ja koitti yhä pimeämpi ilta.

Sitten Ojarumpu kääntyi puolittain poispäin ja ääni värähti:

- Jos ihan tarkkaan kuuntelee, niin tuolla lammen takana Puijon rinteen kuusissa se soi, Pyhä toimitus.

Höristelin tovin ja toden totta, sepä se oli:

Maailman kyliin / mä väsyin, ota syliin...

Ja joku alkoi puhkoa taivaan tummansiniselle sametille reikiä, joita tähdiksi kutsutaan. Niistä saattaa ikävän tullen vilkaista lohdulliseen, iankaikkiseen kirkkauteen.

Erkanimme, Ojarumpu ja minä, askeltaaksemme kiinteistöihimme, pyhien toimitustemme tuoksuviin syleihin.

 

IMMU


Kommentoi



 Syntymähäivät
09.12.2018 11:01

 

Tänään se taas on – syntymispäivä. Heräämisen tuomaa pettymystä lievensi aamiaisen aateloima pikkupikarillinen pakastinkylmää grappaa.

Soittimeen Bachin motetti Jesu meine Freude, se joka alkaa hellyydestä ja päättyy pelon ja uhman kautta lempeyteen.

Siinä soivat myös Eino Leinon säkeet: ” Minun mieleni on niin kummallinen / kuin meri kuutamolla. / En tahtois ma touhuun ihmisten / ja en tahtoisi yksin olla.”

Josko omat onnen hetket ovat koostuneet seoksesta, jossa on pisara uutta tietoa, juuren mitta vanhaa, terälehdellinen toivoa, ripaus murheen mustaa aromia?

Kun vilkaisee peiliin, miettii alkaako jo muistuttaa kriisipalvelun kohdetta. Parempi sekin kuin olla sietämättömän virheetön prototyyppi. Keskinkertaisuus on aina parhaimmillaan.

Haarniska on yhä yllä. Mutta ikä on tuonut malttia Franciscus Assisilaisen opettamana: jos ei voi muuttaa koko maailmaa, on muutettava maailmoja. Eli ole itse se muutos, jonka maailmaan tahdot.

Me elämme uusbrutalismin aikaa. Sen mahdollistaa raaistunut luokkajako. Saalistajilta puuttuu kyky asettua toisten asemaan. He eivät ymmärrä köyhyyden olevan siitä kummallinen taakka, että mitä useampi sitä kantaa, sitä raskaampi se kaikille on.

Meillä ovat vallassa ”hyvä ihminen”. Hän on omaksunut Einsteinin menestymiskaavan A=X+Y+Z. Siinä A on menestys, X työ, Y huvi ja Z että pitää kitansa kiinni.

Pelättiin jo, että hyvien ihmisten määrä niukkenisi laman myötä. Mutta valta toimii virkeästi hyvien ihmisten aseman kohentamiseksi.

Jos ”syntymäpäiväsaarnan” pitäisi se kulkisi näin:

Sinä hetkenä kun kuvitellaan, että ihmisen arvo on mitattavissa vain tuottavuutena tai hyötynä, hänen ihmisarvonsa, pyhyytensä ja koskemattomuutensa on mennyttä. Sellaisen ajattelun vallitessa on helppo panna ihmiset kuriin, käyttää heitä hyväkseen, hyväksyä eriarvoisuus, oman rodun ja luokan ylemmyys.

Syntymäpäivän päättää aina tovi kotikatajan alla, mantrana ikivanha itämainen ”rukous”, jossa kumarretaan kuuteen suuntaan: länteen itseään vanhemmille, itään itseään nuoremmille, etelään niille, joilta on oppinut, pohjoiseen niille, joista on pitänyt, maahan mykälle luomakunnalle ja taivaaseen pois menneille, pyhimyksille ja enkeleille.

Mutta ikikysymys jää yhä vaivaamaan. Olinko tänä(kään) syntymäpäivänä hänen arvoisensa, jolle minut on tarkoitettu olemaan hyvä?

Rauhaa!

IMMU

 

 


Kommentoi



 Äidinmaa
06.12.2018 13:16

Itsenäisyyspäivä, Suomi 101 vuotta. Taas marssitaan, ylilennetään, seistään vartiossa, ilmeet ovat totisia miehisen isänmaan kasvoilla.

Koska kaihdan kantapäiden kopsuttelijoita ja rajoilla nyrkkiä puristelevia, tahdon päivittää kunnioitukseni äitejä tämän äidinmaani taipaleella..

Ihmisen on muistettava lähtökohtansa, paikat, joissa muistaa olleensa ikikesissä onnellinen.

Sieltä on peräsin maailman kaunein lauseeni: Äet, heh, maetoo!

Äiti oli kuollessaan 92-vuotias. Hänellä olivat koukuiksi pesuvesissä vääntyneet sormet. Kasvot olivat vuosien rypyttämät. Silmät olivat välillä kuin pohjattomat surun kaivot mutta aina hymyt kapusivat suupielistä silmiin.

Äiti oli niitä, jotka syntyivät tsaarin aikaan. Hän näki lapsena kuinka maa itsenäistyi veliverisesti.

Äiti kuului sukupolveen, joka soti sodat, rakensi sitten talot, tiet, sillat, käynnisti sorvit, maksoi sotakorvaukset. Hänen ansiostaan on käytössäni ollut rikkauksista tiine äidinmaa.

Äiti synnytti viisi lasta. Ensimmäinen kuoli 30-luvun alussa kehtoon Kuopiossa. Neljän lapsen kanssa hän jäi 50-luvulla leskeksi. Se muutti elämän. Olin viisivuotias.

Äidistä tuli siivooja ja naapurien pyykkäri. Silti luonne pysyi: ”Niin kauan kun herrat eivät kopistele kenkiään ja pyyhi kunnolla peräpeiliään meillä riittää evästä.”

Ei äiti uhrautunut, ei masentunut, ei jättänyt omaa eikä lastensa elämää heitteille.

Tämä oli hänelle elämän tarkoitus.

Elämässä pitää aina olla ihanteellisuutta vaikka maailma ei alati toivoa suo, sen opin jo lapsena ja se jalostui elämännäkemykseksi. Siitä merestä olen huomisuskon äidinmaakippooni ammentanut.

Viimeisellä käynnillä äiti istui kiikussaan ja ajattelin, että Tyyne, Heinäveden tyttö, oli järkäle kauneinta Suomea.

Niitä, joita on vähän, on yhä vähemmän. Nyt ovat elämän ohituskaistat, kiitotiet, sähköiset jänisräikät, Vallassa ovat saalistajat, maksajina olivat aina olleet äidin kaltaiset.

Jospa äidin elämä opetti senkin, että purista itsestä pois orja, vaikka kyynelpisara kyynelpisaralta mutta hillitse aina sisäinen hitlerisi.

Rohkenen kirkastaa äidin huomisuskon maailmasta, johon tuli pyrkiä näinkin: siinä vapaudessa, veljeydessä ja tasa-arvossa elää luova henki, joka perustuu enemmän rakentamiseen ja luomisen iloon kuin omistamisen haluun ja kadehtimiseen, oman keon kokoamiseen yhteisestä korresta.

Silloin nöyryyttäminen, kostaminen, sotiminen, ihmisarvon polkeminen ovat poissa.

Äidin opetus: ei pidä vain alistua rukoilemaan armopalaa tai uskoa kohtaloon. On itsekin tehtävä jotain.

Kiitos itsenäisyyspäivänä(kin) elämästä ja äidinmaasta, Tyyne Esteri.

 

IMMU

 

 


Kommentoi



 Sopparauha
19.11.2018 09:32

Ihmisiä piinataan, sielunhätään asti, ruoalla. Milloin voi, peruna, maito ovat epäterveellisiä, muka.

Dieettiä suositellaan kellukkamahaisille äijille ja päärynävartaloisille talipallonaisille. No, ovat dieettiruoat ihan kelvollisia kun niihin lisää suolaa, kermaa ja voita.

Olen rehvastellut, että olen tehnyt meillä ruokaa jo 44 vuotta. On siinä kirjallisuudellakin merkittävä osansa.

Elämäni kolme suurinta nautintoa ovatkin lukeminen, puolison tuoksuva syli ja ruoka.

Näitä(kin) olen syönyt silmilläni:

Tuntemattomassa sotilaassa ruoasta puhutaan runsaasti. Tai sen puutteesta.

Hernesoppatykin ääressä kuotoiltiin, että siellä herne toveria ehtii mutta turha on työnsä.

Kun kaurapuuron seassa oli sinistyneitä lihanpaloja, arveltiin että mustalaisten hevosta se on, koska piiskan jälki näkyy.

Savossa Joel Lehtosen alter ego kirjakauppias Aapeli Muttinen on eväsnero:

Pöydässä on tuoretta vehnäleipää, aamulla torilta hankittua voita, silavaa, vaaleanpunaista kuin ruusun terälehdet, on sardiineita ja hummereita.

Petronius on vienyt Trimalkion pitoihin, Rabelais tutustuttanut Gargantuan röyhtäilyskaalaan. Anatole France houkutteli Pariisiin Kuningatar Hanhenjalan ravintolaan apotti Jerome Coignardin ja paistinkääntäjien pariin.

Jos ruoan taso vaihteli kunnon apotti lohdutti ja opasti suhtautumaan:

Vaikka viini oli hapanta ja ruoka keskinkertaista, ambrosia ja nektari virtasivat huuliltamme.”

Dekkareissa piipahdan Venetsiassa Donna Leonen myötä nauttimassa komisario Brunettin professoripuolison kotilounaista: zuppa di pescea, herkkutatteja ja tagliatellea. Aperitiivina tietysti pikkupikarillinen grappaa.

N. Gogolilla piisaa suursyömäreitä ja V. Huovisella myös. Hauskin ruokanovelli on A.P. Tšehovin Seireeni joka saa kitalaen natskumaan.

Moskovassa istun professori Nikolai Stepanovitšin luona A.P. Tšehovin. novellissa Ikävä tarina.

Professori pyytää sisäkköä valmistamaan meille kaalikeittoa, maukkaita piirakoita ja lahnaa jauhokastikkeessa.

Sen kaiken on pröystäilevä puoliso viiden ruokalajin korskeilla päivällsillään häneltä evännyt.

Nykyelämässä ja syömisessä on paljon samaa. Pienellä näppäryydellä oppii molemmissa paistia leikatessa kätkemään parhaat palat. Kun sitten viimeiseksi tarjoilee itselleen, ei luu jää takuulla käteen.

Vaikka ovat ruhon halvimmat osat aika ajoin kaikkein maukkaimpia. Reseptejä sujautteli minulle tiskin alta Kuopion kauppahallin legendaarinen kirjallisuusmies ja ranskookin huastanut lihakauppias Kale Heikkinen

IMMU


 


Kommentoi



 Pyhäasennus
18.11.2018 14:03

Yhä useammat potevat sunnuntaiapatiaa. Paljolti alakulon syttyminen johtuu siitä, että ihmiset kärsivät luterilaisesti joutilaisuudesta.

Nykyinen työelämä vaatii panostamista, opiskelua, uusiutumista. On oltava ympärivuorokautisesti puuhakkaan toimelias.

Käteen osui lehti, jossa annettiin selviytymispaketti sunnuntaimasennuksesta.

Masennusavuksi tarjotaan keskustelua puolison kanssa. On se aika uhkarohkeaa, mikäli on jo saavutettu tyyni hiljaisuuden aste. Parin kolmen päivän totaalihiljaisuus toisaalta ennakoi, että parisuhteella on jatkumo.

Aina voi kutsua päivällisvieraita. Mutta jos tarjottavaksi valmistaa oman perheen rutiinisapuskaa kuten peuransatulaa kaneliomenapedillä niin vieraat katsovat sen pröystäilyksi ja sunnuntaimasentuvat, grillimakkaraväkeä jos ovat.

Olkaveljeni Ojarumpu tiedusteli minulta, että auttaisiko jos hankkisi sunnuntaisalarakkaan ja ottaisiko vaimo eron jos saisi asian selville. Minä siihen, että aina kannattaa yrittää.

Mainio ehdotus on lähteä tutustumaan turistina kotikaupunkiin. Kun sunnuntaiaamuna osuu Kuopion torille ja silmää yösiivoa, masennuspotero syvenee: jos nuorisossa on tulevaisuus, se on ekokatastrofi.

Minut pysäytti juoponnappitakkinen mies:

- Voishitteko kertoa mishä olen.

- Olette Kauppa- ja Haapaniemenkadun kulmassa.

- Ei, ei niin tarkkaan. Mikä paikkakunta?

Kokopäivätoimista viikonloppujuopotteluakaan ei parane esittää pyhäapatian hoidoksi. Siinä, jos selkäranka ei ole tolppaterästä, saattaa joutua huonoon seuraan, kulkurimielialan valtaan tai lyyhistyä ojaan.

Raittius on tietysti kelpo aate pyhämasennuksen hoitoon mutta osaamattomissa käsissä se tuo turmion.

Kun pohtii menetettyjä riemuja niin niitä alkaa viikoksi pariksi tavoitella taannehtivasti.

Kirkossa käyntiä suositellaan rauhoittumisen takeena. Mutta kun etenkin vanhoissa kirkoissa penkkien selkänojat on niin ovelan pystyiksi rakennettu, ettei pysty edes nukahtamaan.

Varsin kehnoja ovat tarjotut keinot. Jos ihan tarkkaan ajattelee, niin mistähän johtuu sunnuntaimasennus ja siitä vaahtoaminen.

Kyvyttömyydestä pysähtyä.

Ihmistä pelottaa joutua kasvokkain itsensä kanssa. Hiljaisuuden myötä ihminen saattaa jopa löytää itsensä. Harva ilkeää kertoa kenellekään mitä silloin löysi.

IMMU


Kommentit (2)Kommentoi


©2018 Immun pakinat - suntuubi.com